Kylmä

Kevät alkaa lähestyä täällä kohisten. Tai oikeastaan meille tämä olisi jo kesää, sillä lämpötila on kieppunut päivisin 25-27 asteen välillä. Vaikka talvi täällä onkin huomattavasti leudompi kuin Suomessa, kylmyyttä piti silti verrattain sietää paljon enemmän sen vajaan kuukauden ajan kun talvea ehdin kokemaan. Päiväsaikaan lämpötila saattoi parhaana päivänä kyllä kohota liki kahteenkymmeneen asteeseen, mutta yöllä lämpötila tippui nollan kieppeille. Päivisin tuntui nurinkuriselta, että pitää lähteä ulos lämmittelemään auringonpaisteeseen kolkoista rakennuksista. Taloissa ei ole lämpöeristystä ja työaikana meidänkin toimistossa oli noin 15 astetta lämmintä. Työtä tehtiin takit päällä. Tosin muut työntekijät eivät ole vielä lämpimien ilmojen tultuakaan luopuneet takeista, kun itse voisin ihan hyvin tulla töihin ilman paitaa. Kotona huoneeni kylmän jakson yölämpötilaa en uskalla edes arvailla. Vaikka talo on upouusi ja hyvin varusteltu, mutta ei kylmyyttä varten. Esimerkiksi parvekkeen oven raosta pystyy näkemään, myös sen kiinni ollessa, minkälainen ilma ulkona on. Öisin pukeudun erittäin hyvään ja lämpimään (ja iho myötäilevään) väliasuun, sujautan itseni makuupussin sisään ja heitän vielä viltin päälle. Tällä tavalla kylmä on pysynyt poissa kaikkialta muualta paitsi nenästä. Usein olen herännyt yöllä siihen, kun nenä on kylmempi kuin Silppurin sydän. Ennen kuin unia pystyy jatkamaan, pitää suorittaa pienet sulatusoperaatiot. Yleensä kun yöllä herää, tuntuu mahtavalta kääntää tyynyn kylmä puoli poskea vasten. Täällä se luokiteltaisi itsetuhoiseksi käytökseksi. Mutta uskon vakaasti, että nämä ajat ovat ohi ja täällä on jo kesä.

Onhan kesästä jo selviä merkkejäkin; pääskysiä on pörrännyt täällä jo viikko tolkulla, isot perhoset ovat haistelleet puun lehtiä isojen kukkien puutteessa ja läheisellä kukkulalla on jyllännyt metsäpalo. Paikalliset ovat suhtautuneet aika isiisti tulipaloon kun itse yritän suurin piirtein veivata puhelimella yks-yks-kakkosta saadakseni yhteyden vapaapalokuntaan samalla kun toisella kädellä piirrän omaa evakuointisuunnitelmaa seinälle. Myös pulut ovat ymmärtäneet, että on kesä, nimittäin soidinmenot ovat jo täyttä päätä käynnissä. Nämä soidinmenot ovat kyllä sen verta monimutkaiset, että ensikertalaisilla ei ole ollut mitään jakoja. Onko puluja joka puolella maapalloa? Minun havaintojeni perusteella niitä on joka maassa ja maan joka kolkassa. Ovat aika salakavalasti ja vähin puputuksin valloittaneet maailman.

Maha Shivaratri

Voi jumalan pyssyt! Oli Maha Shivaratri –juhlapäivä eli vapaapäivä töistä. Tänä Shivan, tuhon ja luomisen jumalan, lempipäivänä juhlakalua juhlitaan eri temppeleissä, mutta eritoten Pashupatissa, Nepalin tärkeimmässä hindutemppelissä. Shiva Lingalle sytytetään suitsukkeita ja tarjotaan hedelmiä. Ihmiset esittävät toiveita ja rukouksia ja uskotaan, että oikeanlainen rituaali tänä päivänä saattaa tehdä vaikutuksen Shivaan, jolloin se palkitsee hindun lahjoilla ja siunauksilla. Kuulin, että siellä tulisi olemaan paljon porukkaa ja pyhiä sadhuja ympäri Nepalia ja Intiaa joten ajattelin, että voisin käydä paikalla. Vielä aamulla olin menossa temppeliin yksin, mutta aamiaisella talon isäntä ilmoitti, että voi lähteä mukaan kaverinsa kanssa. Pelkästään kuljetuksellisesta syystä tämä oli hyvä juttu, koska en oikein tiennyt miten Paishupatiin pääsee bussilla. Mutta, päästyämme paikan päälle ymmärsin myös, että yksin olisin ollut muutenkin aikamoisessa pulassa. Kemut olivat isommat, hullummat ja kuumottavammat kuin olin tiennyt tai mitä olisin ikinä uskaltanut aavistaa.

Meitsin jengi

Temppelialueella oli 750 000 ihmistä palvomassa Shivaa. Sisään pääsy portista oli yhtä survomista ihmispaljoudessa, kuin miljoona kärpästä yrittäisi samaan aikaan ängetä itseään hieman raolla olevaan tulitikkurasiaan. Alueella ihmiset kerääntyivät sadhujen ympärille, pikkutemppeleihin sisälle, jyrkälle kiviportaikolle, kastautumaan pyhään Bagmati-jokeen tai jonottamaan noin viiden tunnin verran päästäkseen sisälle päätemppeliin näkemään Shivan monia kasvoja esittämän patsaan. Tätä patsasta näkemään ei ollut ei-hindulla mitään asiaa. Väessä oleminen, eksymisen välttäminen ja toisten tallomatta joutuminen ei ainakaan helpottunut kun välillä ihmismassat alkoivat paeta juoksujalkaa kuin paniikin vallassa jotain sadhun päätöntä
tempausta. En yhtään enää ihmettele, että ihmisiä menehtyy maailmalla vastaavanlaisissa uskonnollisissa kokoontumisajoissa. Punainen onnea tuova tika otsassa seurasin kun ihmiset puhdistautuivat joessa jonka toisella rannalla paloivat ruumisroihut. Näky oli melko ristiriitainen. Ristiriitaa tähän uskonnolliseen juhlaa tuo myös se, että juhlintaa kuuluu huumaavien aineiden käyttö. Jumalien ruokaa sanovat, siksi tämä päivä on vuoden ainoa päivä jolloin hamppu on ok, muuallakin kun loksipääturistin takissa. Tänä hulluna ja hienona juhlapäivänä kaikki ihmiset lapsista vanhuksiin olivat tänään vielä tavallistakin iloisempia ja naapurusto raikasi vielä pitkälle yöhön.

Lammas yritti varoittaa minua aamulla hulluista juhlista, mutta minä en kuunnellut.

Sadhu kikkailee

Väkeä piisasi

Ruumiit paloivat rannalla...

...ja toisella puolella ihmiset kylpivät.

Miesten välisestä ystävyydestä

Kaksi vuorokautta. Ennen lähtöäni Interpedian toimistolla minun käskettiin sitten kertoa, kuinka kauan siihen meni kun miehet alkoivat kosketella minua täällä. Kyllä se oli heti toisena päivänä maahan saapumisestani, kun joku minun ylettömän hauska juttu sai paikallisen miehen taputtelemaan reittäni. Paikalliset miehet saattavat kävellä miespuolisten ystäviensä kanssa käsi kädessä ja tuon tuostakin taputtavat reidelle tai nojailevat, jos viihtyvät toistensa seurassa. Ei siis mitään älytöntä ronkkimista tai hipelöintiä, mutta kyllä se tällaiselle satakuntalaislähtöiselle ihmiselle, jonka henkilökohtainen mukavuusetäisyys on ainakin metrin, on aina vähän hätkähdyttävä kokemus. Naisiin sen sijaan ei ole suvaittavaa koskea, ei edes kätellä. Vielä käsi kädessä en ole kylillä kulkenut. Jos ei oteta lukuun lapsikerjäläistä joka roikkui aika tiukastikin hihassani kiinni, kun en suostunut viemään häntä syömään.

Ystävyys tuntuu olevan aika syvää tasoa täällä muutenkin. Kotini isäntäperheen isän kanssa ollaan päästy hyvin juttuun jo tavaksi muodostuneilla illallisen jälkeisillä keskustelutuokioilla. On käyty keskustelut jo sodista ja uskonnoista, joihin yleensä olen päässyt vasta lähempänä pilkkua. Ystävänpäivänä minun piti soitella suunnilleen jokaiselle hänen tuntemallensa naiselle. Mies on kertonut monesti kuinka tyytyväinen oli kun Loo Nivalta ehdotettiin, että muuttaisin yhteen huoneeseen heidän talostaan. Oli todennut, että jos tyyppi on mukava niin ilman muuta. Ja ilmeisesti olen ollut perheelle mukava, koska jaksaa usein puhua ystävyyden tärkeydestä. Tällä viikolla hän kertoi, että on paljon tuttuja, mutta joidenkin kanssa pääsee ”paras kaveri” –asteelle. Se on erittäin tärkeää ja arvokasta. Eikä mitään millä on sydän saa vahingoittaa. ”Kasveillakin on sydän joka ei näy.” Ystävyydessä on tärkeää luottamus ja toisen kunnioittaminen. Toista kohtaan ei saa rikkoa, koska sitä on vaikea tai mahdoton hyvittää. Tässä vaiheessa minusta tietenkin tuntui hyvältä, että olin jo tässä vaiheessa saavuttanut niin suuren arvostuksen. Toisaalta olo oli kyllä kuin mafiaperheen pöytäkeskusteluissa ja annoin itseni ymmärtää, että jos mokaan jotakin, mies hirttää minut ja heittää palavana pyhään Bagmati jokeen.

Partamies Bartamanissa

Unirytmit ovat muodostuneet yllättävän nopeasti töihin ja maahan sopivaksi. Suomessa tein kolmivuorotyötä, joten säännöllistä rytmiä ei ollut. Täällä kuitenkin jo muutaman päivän jälkeen minulle oli muodostunut rutiiniksi mennä viimeistään klo 23 nukkumaan ja herätä seitsemän hujakoilla. Joskus olen sängyssä ja klo 21. Suomessa oli hyvä jos olin unten mailla klo 2 mennessä. Päivärytmini oli siis parissa päivässä hypännyt, aikaero huomioon ottaen, kivuitta noin seitsemän tuntia taaksepäin. Arkirutiinia rakentaa myös diili jonka tein talon isäntäväen kanssa. He tarjoavat minulle aamupalan klo 8.30 ja illallisen klo 20 pientä korvausta vastaan. Samalla sain myös sovittua vuokraani edullisemmaksi. Päivää tahdittaa tämän ja töiden lisäksi sähkökatkot jotka usein osuvat juuri ilta-aikaan. Kynttilänvaloa lukuun ottamatta pimeässä huoneessa ollessa kehokin hämääntyy ja ehdottaa nukkumaanmenoa. Muutamana viime päivänä untani on häirinnyt kuitenkin kovat luonnonolot. Eräänä yönä heräsin tismalleen keskiyöllä valtavaan jysäykseen. Ehdin jo harmitella mielessäni kun en ollut lukenut miten toimia maanjäristyksen sattuessa tai mihin paeta kun lentokone tippuu päälle. Kuitenkin jytinän jatkuessa ymmärsin, että kyseessä olikin vain ukkonen. Seuraavana iltana en ollut ehtinyt vielä nukkumaan asti, kun aika rivakasti hanuri pompahti ilmaan sängyltä, kun taas iski salama päästäen sanoinkuvailemattoman pamauksen. Jos laskukaava, jonka mukaan kolme sekuntia jyrinän ja välähdyksen välillä vastaa yhtä kilometriä, pitää paikkansa, tämä salama osui noin kuuden metrin päähän. Seuraavana aamuna kuulin, että salama oli lyönyt viereiseen linkkimastoon rikkoen sen. Kahden yön ja yhden päivän verran jatkunut sade oli muovannut Sainbun muhkuraiset kadut mutavelliksi.

Perjantaina pääsin mukaan koulun luokkatilanteen monitorointiin. Oli varsin eksoottista seurata kuinka kirpeässä aamulämpötilassa lapset väkersivät tyynyjen päällä kouluhommia niin että hengitys höyrysi. Luokan ikkunoissa puolestaan roikkui, ilmeisesti välitunnilla olevia lapsia, joilla höyry puolestaan nousi korvista, kun olivat niin uteliaita näkemään mitä luokassa tapahtuu. Tiedä sitten olivatko he enemmän kiinnostuneita minusta vai toisten oppilaiden valmistautumisesta matematiikkaolympialaisiin.

Sain käsiini pomon laatiman suunnitelman mitä työnkuvaani tulee kuulumaan. Tehtävät olivat mielenkiintoisia ja samalla paluu siihen todellisuuteen, että ei tänne lomailemaan tultu. Mutta kuitenkin jo viikonloppuna ajattelin olla turisti ja pyörin Patanissa silmät pyörien kartan ja kameran kanssa. Ensiksi minun oli hoidettava sellainen käytännön asia kuin vaatteiden vieminen pesulaan. Pitkän etsinnän jälkeen jonka löysinkin yhden. Se oli suljettu. Kyselin usealta henkilöltä tietäisivätkö he jonkun pesulan, mutta kaikki neuvoivat tähän samaan suljettuun pesulaan. Nälän yllätettyä poikkesin syömään ja ajattelin tarjoilijoiltakin kysyä pesulan sijaintia. No, onnetar halusi ilmeisesti taas hieman keljuilla kanssani, koska kaikki tarjoilijat olivat kuuroja.  Jatkoin metsästystäni myös seuraavana päivänä, mutta ilmeisesti koko Patanista ei sellaista löydy ja minua neuvottiin menemään Kathmandun Thamelin turistialueille. Nyrkkipyykiksi meni perhana. Lohduttauduin kuitenkin menemällä Durbar Squaren temppelialueelle ja nättiähän siellä oli, ei voi muuta sanoa. Eksyin johonkin Bartaman seremoniaan. Sen sisältö jäi hieman epäselväksi, mutta jotakin sillä oli tekemistä poikalasten, jousipyssyjen ja jumalien palvomisen kanssa. Seremoniassa minulta yritti ruinata rahaa pieni ja kohtelias poika. Pojassa oli selvästi bisnesmiehen alkua, nimittäin hänelle eivät olisi nepalin rupiat kelvanneet, vaan olisi pitänyt antaa euroja. Täältä päätin suunnata ravintolaan syömään. Siinä lomassa päätin korkata tässä maassa ensimmäisen oluen. Ilma oli varjossa järkyttävän kylmä niin kuin oli olutkin ja hytisten, mutta hymyissä suin join Mt. Everest oluen. Nimensä veroisesti iso oli pullokin. Tästä hullaantuneena menin ostamaan turistikrääsää. Kotiinpaluu sujui bussissa johon jo totutusti joudun ahtautumaan kenkälusikalla ja seisomaan 45 asteen kulmassa.

Kotini

Näkymä huoneeni parvekkeelta

Durbar Square Patan

Muutto

Maanantaina oli ensimmäinen työpäiväni ja samalla pääsin katsomaan, minkälaisesta talosta saan vuokrattua huoneen. Kävelimme pomoni kanssa toimistolta parisataa metriä rikkonaista tietä alamäkeen ja talojen takaa avautui aivan mieletön näkymä. Iho nousi kauttaaltaan kananlihalle, kun näin maiseman joka laskeutui laakson peltojen kautta Khokanan pienen kylään, jonka takaa nousivat kauniit vihreät kukkulat. Herkemmillä olisi saattanut silmät kostua tässä tilanteessa. Enpä muista, että mikään maisema olisi tehnyt näin suurta vaikutusta. Näky toi mieleen Aku Ankan tarinan Tralla-lasta tai siitä seikkailusta, jossa Ankat pyörivät maassa jossa kantikkaat kanat munivat neliskulmaisia munia. Luulenpa, etten pese näitä silmiä enää koskaan. Hehkutuskarjuntani kuitenkin keskeytti pomo joka käski kääntymään ja katsomaan taloa johon olin muuttamassa. Tämä vielä osittain rakenteilla oleva viisisikerroksinen valkoinen kivitalo seisoo rinteessä suoraan vastapäätä tätä hienoa laaksoa. Talossa on varmaankin kymmenen parveketta eri ilmansuuntiin, omassa huoneessanikin on yksi. Jos talon yhdellä suunnalta näkyy edellä mainittu näkymä, niin ei maisema pohjoiseenkaan osoittavilta parvekkeilta ole lainkaan hassumpi. Sieltä nimittäin on suora näkymä Kathmandun laakson ylitse Himalajalle joka päivisin seisoo liikkumatta (vrt. Speed Mountains) valkoisine huippuineen ja iltaisin hehkuu punaisena auringonlaskiessa. Taisin tuijottaa näitä näkymiä vähän liian kauan, sillä illalla huomasin otsani palaneen. Täytyy laittaa kuvia tänne jossain vaiheessa, kunhan ehdin photoshopata kuvat hehkutukseni kaltaiseksi ja arvoiseksi…

Jotta ilakointi ei menisi aivan yli, täytyy mainita, että talossa ei ole vielä nettiä, lämmintä vettä eikä kaasua, koska talo on vielä osittain rakenteilla ja sähkökatkotkin ovat, niin kuin muissakin taloissa, noin 13h/päivä. Talossa asuu lisäksi kaksilapsinen isäntäperhe ja ymmärtääkseni myös isännän vanhemmat. Olin valmistautunut pysymään vuokran suhteen tiukkana ja tinkimään rajusti alkuhinnasta. Mutta tämän kaiken nähtyäni olin sulaa vahaa ja sitouduin kuin huumassa maksamaan aikamoista kiskurihintaa.

Mutta eilisen muuton ja isäntäperheen kanssa nautitun yhteisen aterian jälkeen olin onnellinen. Olen nyt kauempana palveluista joita oli Patanissa majatalossa asuessani paljon enemmän, mutta olen myös kauempana saasteista, pitkästä työmatkasta ja ihmisvilinästä.

Perillä

Noin vuorokauden verran olen Nepalissa majaillut ja vaikka en olekaan nähnyt yhtään tanssivaa kääpiötä, niin tuntuu silti kuin eläisin Twin Peaksissa. Olo on sen verran epätodellinen. Asiaa ei helpottanut lentokoneessa ollut mies, jolla oli toinen silmälasin linssi erivärinen kuin toinen. Ehkä tohtori Jackobykin oli lomailemassa. Lennot sujuivat muuten hyvin, mutta Delhin lentokentällä aiheutin itselleni hieman hässäkkää, koska olin hoitanut viisumiasiani hieman huolimattomasti. Kuitenkin kentän viisumivastaava herra otti homman haltuun, soitteli muutamat puhelut jonka jälkeen useampi kentän henkilökunnan ihminen kuljetti minut takaporttien kautta lähtevien puolelle ja samalla hoitivat laukun Kathmandun koneeseen. Kaikki ei varmaankaan mennyt sääntöjen mukaan, mutta minulle aivan erinomaisen edullisella tavalla. Hienoa palvelua!

Kathmandun koneesta minut tempaistiin heti tulevalle työpaikalleni Loo Niva Child Concern Groupin toimistolle. Siellä pidettiin samaan aikaan minun tervetulotilaisuus ja toiselle puolelle Nepalia siirtyvän työntekijän jäähyväistilaisuus. Jokainen työntekijä piti pienen puheen ja omatkin jutustelut sujui siihen nähden hyvin, että haisin kuin viemäri lentokoneessa kökötyksen jälkeen, enkä ollut nukkunut juuri lainkaan viimeisen kolmenkymmenen tunnin aikana.

Ainut, joka yritti laittaa kapuloita rattaisiin tänne saapumisen jälkeen, oli majapaikkani portti. Ensimmäisen kerran kun kävelin tästä nepalilaisten pituuksille suunnitellusta portista sisään, löin nenäni(!) portin yläraamiin. Toisen kerran portti osoitti petollisuutensa, kun saavuin illalla kyliltä takaisin majapaikkaani. Laitoin avaimen portin lukkoon (joka myöhemmin tarkasteltuna olikin auki) ja väänsin siten, että avain katkesi lukon sisään. Kerroin tästä talon isännälle nolona, mutta tämä ei ollut moksiskaan, päinvastoin, tarjosi minulle perheensä kanssa erinomaisen hyviä momosia tomaattikastikkeen kera. Eli yhdestä rautaisesta vastustuksesta huolimatta, erinomainen startti reissulle.

Koneet käyntiin

Tänään on aika lähteä. Eteisessä odottaa valmiiksi pakattu rinkka, jonka jokainen tyhjä kolo täytetty jollakin tuiki tärkeällä tavaralla. Onkin eräänlaista taidetta saada tiivistettyä 90 litran rinkkaan omaisuus, joka mahtui muutossa juuri ja juuri Volkswagen Transporteriin. Hermot meni vain kolmesti. Olen siis valmiina retkeä varten, joka kestää viisi kuukautta ja kohteena on Nepal ja Sainbun kylä. Lähtiessäni täällä on 25 astetta pakkasta, Tarja Halonen on presidentti ja minä painan noin aikuisen strutsin verran.