Perillä

Noin vuorokauden verran olen Nepalissa majaillut ja vaikka en olekaan nähnyt yhtään tanssivaa kääpiötä, niin tuntuu silti kuin eläisin Twin Peaksissa. Olo on sen verran epätodellinen. Asiaa ei helpottanut lentokoneessa ollut mies, jolla oli toinen silmälasin linssi erivärinen kuin toinen. Ehkä tohtori Jackobykin oli lomailemassa. Lennot sujuivat muuten hyvin, mutta Delhin lentokentällä aiheutin itselleni hieman hässäkkää, koska olin hoitanut viisumiasiani hieman huolimattomasti. Kuitenkin kentän viisumivastaava herra otti homman haltuun, soitteli muutamat puhelut jonka jälkeen useampi kentän henkilökunnan ihminen kuljetti minut takaporttien kautta lähtevien puolelle ja samalla hoitivat laukun Kathmandun koneeseen. Kaikki ei varmaankaan mennyt sääntöjen mukaan, mutta minulle aivan erinomaisen edullisella tavalla. Hienoa palvelua!

Kathmandun koneesta minut tempaistiin heti tulevalle työpaikalleni Loo Niva Child Concern Groupin toimistolle. Siellä pidettiin samaan aikaan minun tervetulotilaisuus ja toiselle puolelle Nepalia siirtyvän työntekijän jäähyväistilaisuus. Jokainen työntekijä piti pienen puheen ja omatkin jutustelut sujui siihen nähden hyvin, että haisin kuin viemäri lentokoneessa kökötyksen jälkeen, enkä ollut nukkunut juuri lainkaan viimeisen kolmenkymmenen tunnin aikana.

Ainut, joka yritti laittaa kapuloita rattaisiin tänne saapumisen jälkeen, oli majapaikkani portti. Ensimmäisen kerran kun kävelin tästä nepalilaisten pituuksille suunnitellusta portista sisään, löin nenäni(!) portin yläraamiin. Toisen kerran portti osoitti petollisuutensa, kun saavuin illalla kyliltä takaisin majapaikkaani. Laitoin avaimen portin lukkoon (joka myöhemmin tarkasteltuna olikin auki) ja väänsin siten, että avain katkesi lukon sisään. Kerroin tästä talon isännälle nolona, mutta tämä ei ollut moksiskaan, päinvastoin, tarjosi minulle perheensä kanssa erinomaisen hyviä momosia tomaattikastikkeen kera. Eli yhdestä rautaisesta vastustuksesta huolimatta, erinomainen startti reissulle.