Päivän kulku

Kirjoitanpa nyt tiivistetysti yhdestä arkipäivästäni ja sitä kautta mitä arkeni kulkuun täällä kuluu/kuuluu.

Heräsin tarkoituksellisesti minulle tavanomaista aikaisemmin, kello seitsemän. Laitan aamuisin tähän aikaan muutenkin kellon soimaan, mutta yleensä torkutan kelloa melko kauan. Nyt pomppasin ylös kuitenkin jo muutaman torkkupainalluksen jälkeen, koska ajattelin nyrkkipyykätä. Hain vadit ja menin hakemaan vessasta vettä. Vesihana sihahti auki ja lämmintä vettäkin tuli. Tietää hyvää, ei vain pyykkäykselle, mutta myös myöhemmälle suihkulle. Aloin valuttamaan vettä muoviselle vadille. Pidin vain yhdellä kädellä kiinni vadista, kun toisella kädellä tein jotain tärkeää, todennäköisesti kaivoin korvaa. Vesi toi kuitenkin painoa ja jännitystä vadille sen verran, että vati räsähti rikki ja sain koko saavillisen vettä päälleni ja ylt´ympäriinsä vessaan. Aamu olikin muuttunut paikalliseksi Holi juhlaksi jota tosin vietettiin jo tämän kuun alussa. Holi päivänä viskotaan vettä ja väriä toisten päälle. No, minun ei auttanut kuin lykätä pyykkäystäni myöhemmäksi. Uskon vahvasti, että epäonneni johtui siitä, että ajoin viikseni edellisenä aamuna pois. Nyt eivät varmaa onnea tuovat viikset enää lepata Nepalin kaduilla tallustellessa. Siirryin siis suihkuun, koska olin jo valmiiksi märkä. Suihku täällä on ylellisyyttä, yleensä paikalliset pesevät itsensä vatia apuna käyttäen. Puhumattakaan lämpimästä vedestä. Olen jopa joutunut selittämään täällä ihmisille miksi lämmin vesi tuntuu mukavammalta kuin kylmä vesi.

Kello yhdeksän siirryin aamupalalle ja syömään perheen äidin valmistamaa daal bhaat tarkaria. Äiti ei puhu englantia ja minäkin vain jotain sanoja nepalia, mutta ymmärrämme hyvin toisiamme, aamuisesta hitaudestani huolimatta. Yleensä samalla kun minä syön, äiti valmistaa eväitä noin 3-vuotiaalle pojallensa päiväkotia varten. Poika heiluu ja sekoilee ja pelleilee kun minä ja äiti seurataan pojan tekemisiä nauraen ja silmiä pyöritellen. Töihin lähden aamupalan jälkeen. Matkalla näen aina paljon lapsia matkalla kouluun koulupuvuissaan. Yleensä aamun pirteydessään koululaiset moikkailevat minulle. Tänä aamuna yllätin sorsan nukkumasta tien vieressä vaikka kello oli jo melkein puoli kymmenen ja päivän nokkimiset vielä tekemättä. 

Töihin, Loo Niva Child Concern Groupin toimistolle, saavun yleensä ensimmäisten joukossa, suomalaisella aikataululla. Päivä alkaa lukemalla päivän lehtiä ja kertomalla kuulumisia. Tämän jälkeen työntekijät pikku hiljaa siirtyvät omien tehtäviensä pariin. Tällä hetkellä minä valmistelen perhe- ja lapsityö välineitä ja työskentelymalleja jotta koulupudokkuus saataisiin vähenemään. Valmistelen myös Nagarkotin opettajaseminaariin esitelmää, jonka aiheena on hankalien lapsien kohtaaminen ja mitä niiden kanssa pitäisi tehdä, kun lyödäkään ei voi Child Friendly Education -ohjelman jälkeen. Päivän mittaan didi, ns emäntä, tuo meille kahdesti teetä tai kahvia suoraan toimistopöydälle. Didi on mielestäni maailman hauskin mummeli, vaikka meillä ei yhteistä kieltä olekaan. Ruokana tänään oli kasviskeittoa, leipää ja kasa jotain makean puuron tapaista. Erittäin hyvää oli. Syömme ulkona ja juttelemme niitä näitä. Tällä kertaa minulla oli fanejakin paikalla, nimittäin polven korkuiset tenavat kiipeilivät aidalle jo morottelivat minulle. Ruuan jälkeen osallistuin kokoukseen, jossa kerrataan Bhaktapurin varainkeruu jalkapallotapahtuman tapahtumat ja kerätään mielipiteitä ja parannusehdotuksia. Turnaushan meni erinomaisen hyvin, sillä meidän joukkue voitti. Pelien jälkeen siirryttiin Bungamatiin syömään päivällistä ja viettämään aikaa pelitovereiden kanssa. Tapahtuma oli erittäin hyvin järjestetty ja varmasti siitä jokainen mielellään maksoi 800 rupiaa. Kokouksessa kävi minulle perinteiset, eli kielenä toimi nepali ja kun yhtäkkiä alettiinkin puhua englantia ja kysyttiin minun mielipiteitäni, olin eksynyt mielessäni jo johonkin maailmanvalloitusjuttuihin ja minua jouduttiin herättelemään tähän hetkeen. Seuraavaksi varainkeruutapahtumaksi ollaan suunnittelemassa koskilaskua, johon haluan ehdottomasti osallistua, vaikka kaltaiselleni vellihousulle se kuulostaakin pelottavalta. 

Kuumana käyvä työpisteeni

Mestaruuskarkelot

Töistä palattuani lapset eivät enää moikkaile aamun pirteyksissään, vaan lähinnä nauravat minulle, vuohet odottavat teurastamon edessä vuoroaan ja roskat palavat teiden varsilla. Kävin hakemassa uuden vadin kaupasta. Yritin etsiä suolaa, mutta en löytänyt ja epäsosiaalisuuskohtauksen saaneena, en edes kysynyt myyjältä mistä sellaista löytäisi. Kotimatkalla näin työkaverini joka oli tavannut siskonsa, jotka olivat matkalla pellolta kotiinsa. Heillä oli mukana tuoreita herneitä jota sainkin aimo kasan mukaan kotini vietäväksi. Herneet maistuivat taivaallisilta ja tuntui uskomattomalta saada niitä tähän aikaan vuodesta. Kotona pääsin sitten vihdoin pyykkäämään vaatteitani. Sen jälkeen oli sähkökatko käynnissä, joten pistin kynttilät palamaan ja aloin lukemaan. Illallinen meillä on yleensä kello kahdeksan jälkeen.

Roskat palaa ja traktorit pörrää

Perheen tytär tuli tavoilleen uskollisena hakemaan minut syömään. Keittiössä koko perhe hihitteli hirveästi ja ajattelin, että mistä nyt on kyse. Selvisi että tänään oli ruokana daal bhaat tarkari ja lampaan päätä! Jumankauta! Erittäin luista se oli, mutta hyvää. Yhdessä palassa ei ollut ollenkaan luuta vaan silkkaa lihaa ja kysyin mikä se on. No, kielihän se oli. Ja tarjolla oli myös silmä, joka oli kaivettu ensin lampaan päästä ja nyt kattilasta minulle. Yllättävän hyvältä maistui, vaikka kammottavan näköinen se oli, varsinkin sen jälkeen kun olin siitä puolet puraissut pois. En saanut myötätuntoa edes perheen pieniltä lapsilta, vaan koko perhe nauroi minulle. Ruuan jälkeen minä ja isä juotiin lasilliset kotitekoista ja äiti kaivoi meille kaapista jälkkäriksi paistetun kalan. No, eipä siinä, hyvää oli sekä illallinen, että jälkkäri. Yleensä jäämme toviksi juttelemaan isän kanssa. Hän kertoi minulle heräävänsä joka aamu kuuden aikaan ilman herätyskelloa. Minä taas kerroin nukkuneeni useamman kerran pommiin vaikka olin menossa iltavuoroon. Kumpikin epäili toistensa tarinan todenperäisyyttä. Illallisen jälkeen ja huoneeseeni palattuani sähkötkin palasivat ja päätin päivän katsomalla läppäriltäni klassikkoelokuvan, The Other Guys.

Sähkökatkoksen aikana luen yleensä itämaista filosofiaa tai Dostojevskiä

Reality Check

Kaverini ovat tulossa tänne ensi kuussa lomailemaan. Laitankin nyt heitä varten kuvia siitä mitä täällä oikeasti on temppeleiden ja juhlahumun sijaan. Eli tervetuloa Sami ja Hanna!

Ihmismassoja ja tungosta

Miljoonia taloja vieri vieressä

Jätteitä

Väsyneitä naisia

Väsyneitä lapsia

Itsekin näytän nykyään tältä

Eväsretki

Perheen isä ehdotti, että lähtisin mukaan hänen ja hänen kavereidensa kanssa läheiselle kukkulalle piknikille. Tietenkin lupauduin mukaan, ja taas johonkin, mistä en oikein tiennyt etukäteen mitään. Aamulla seitsemän aikaan lähdettiin ja pääsin autokyydillä matkaan. Tie oli paikoin erittäin huonossa kunnossa, eikä Suomessa kukaan suostuisi ajamaan niistä pahimmista paikoista, ilman Jeep Cherokeeta tai vastaavaa, mistä nyt ajettiin ilman suurempia verenpaineen nostatuksia. Meidän ratsunamme oli uudehko pikku Suzuki. Keikkuvan matkan aikana löin ohimoni noin parisenkymmentä kertaa katon kädensijaan. Oli onneksi niin aikainen aamu, etten juuri huomannut mitään. Vauhtia ei hillinnyt edes ajaminen päin kantoa, joka teki noin gorillan pään kokoisen lommon lokasuojan ja oven väliin. Kuski ei edes pysähtynyt kattomaan, mitä tapahtui. Ei, koska ihmisillä oli hirveä hinku päästä kukkulalle ja juhlimaan. 

Kyseessä oli porukka, joka koostui lapsuuden kavereista. Nämä ovat jo pikkupojista lähtien järjestänyt kaikennäköistä häppeningiä kotikylässään Khokanassa. He ovat esimerkiksi järjestäneet näytelmiä, organisoineet jalkapalloturnauksia sekä parantaneet kylän tietä. Tempauksillaan he kuulemma halusivat tuoda eniten iloa vanhuksille, joita heidän oli nyt autettava vuorostaan. Tällaisen kansalaisaktiivisuuden pohjalta alun perin syntyi myös organisaatio nimeltä Loo Niva, tämänhetkinen työpaikkani. 

Nyt oli kuitenkin jälleennäkemisen aika ja tällaisia piknikkejä he yrittävät järjestää joka vuosi. Nyt paikalla oli noin neljäkymmentä henkeä ja ehkä noin kymmenen alkuperäisestä porukasta uupui. Jengin mukana tuli lava-autollinen ruokaa ja juomaa. Aamupalan jälkeen aloimme valmistaa ruokaa. Yritin auttaa parhaani mukaan. Ensimmäinen tehtäväni oli katkaista kasviksesta juuri ja sen jälkeen taittaa kasvis kahteen osaan. Ja jotenkin onnistuin tekemään tämänkin väärin, ainakin kahden naisen jatkuvasta ohjeistamisesta ja silmien pyörittelystä päätellen. Perunoiden kuorinta sujuikin sitten jo paljon paremmin. Tosin yleensä olen tottunut käyttämään kuorimiseen veistä lusikan sijaan, mutta sujui se näinkin. Ruuan laiton yhteydessä paikalle eksynyt vanhempi japanilaisturisti tuli ihmettelemään mikä on homman nimi. Siinä vaiheessa paikalla ei ollut ketään ketä tunsin entuudestaan, joten oli vähän vaikea selittää miten olen tällaiseen jengiin eksynyt.

Ruokaa oli paljon ja vaikka mitä eri sorttia. Ruuan valmistuttua istuttiin matolle ja jokaisen eteen laitettiin tyhjä sanomalehti. Tämän päälle alettiin lappaamaan ruokaa; riisiä, kasviksia, pähkinöitä, perunaa, curryä, kalaa, puhvelia ja kanaa. Annos oli valtava ja varsinkin riisi joka oli ”beaten ricea” on minun makuuni erittäin kuivaa ja olisin kaivannut vesilasia. Myös ruuan tulisuus lisäsi janoani koko ajan. Suureksi helpotuksekseni eteeni tuotiinkin lasillinen ja vierustoverini halusi kippistellä kanssani. Ihmettelin, että miksi veden kanssa nyt kippistellään, mutta kulauksen ottaessani syy selvisi: pontikastahan tässä on kyse. Olin kyllä juonut tätä kotitekoista riisiviinaa jo aiemminkin päivällä, mutta nyt jotenkin oletin epätoivoisena, että kyseessä olisi ollut vettä. Ruoka syötiin käsin, eikä siinä ahmiessa käynyt mielessä pestä käsiä. Seurauksista en viitsi hirveästi puhua, mutta tästä lähtien yritän muistaa ottaa vessapaperit ja imodiumit matkaan.

Illalla oli vielä toinen ruoka joka koostui erilaisista kastikkeista ja maistui mielettömän hyvälle. Illan aikana ihmiset lauloivat, tanssivat ja pelasivat korttia. Vähän väliä joku kysyi viihdynkö varmasti ja kyllä viihdyin. Lopulta minutkin pakotettiin tanssimaan ja luojan kiitos olin nähnyt The Lonely Boyn musiikkivideon niin tiesin miten pitää jorata. Kuvamateriaaliakin tästä löytyy, mutta niiden mukaan vain seison paikalla, kun muut tanssii ympärillä, vaikka mielessäni kreisibailasin kuin hullu. Jätän siis näiden kuvien julkaisun ainakin toistaiseksi. Tunnelma koko piknikillä oli mieletön, eikä sitä latistanut edes juhlivien ihmisten ympärillä pyörinyt pikkupoika joka kuiskaili muille ihmisille, että hän uskoo minun olevan paha.

PS. Täällä kyllä tempautuu ihme juttuihin mukaan. Eilenkin lähdin alakerran keittiöön syömään, kun minut vietiinkin kylän toisella puolella olevaan taloon juhlimaan ja kotiin tulin tämän näköisenä:

Ruokablogi

Kuukauden täällä olon kunniaksi ajattelin kirjoittaa ruokablogia. Tässä esimerkkiviikko:

Maanantai     Aamupala: Daal Bhaat Tarkari      Illallinen: Daal Bhaat Tarkari

Tiistai            Aamupala: Daal Bhaat Tarkari      Illallinen: Daal Bhaat Tarkari

Keskiviikko    Aamupala: Daal Bhaat Tarkari      Illallinen: Daal Bhaat Tarkari

Torstai           Aamupala: Daal Bhaat Tarkari      Illallinen: Daal Bhaat Tarkari

Perjantai       Aamupala: Daal Bhaat Tarkari      Illallinen: Daal Bhaat Tarkari

Daal Bhaat Tarkari on perinteistä kotiruokaa Nepalissa. Daal on linssilientä, Bhaat riisiä ja Tarkari vihannessekoitusta jossa yleensä pinaattia, kukkakaalia ja perunaa. Herättyään paikalliset juovat yleensä vain kupillisen teetä ja lounaaksi syövät lämpimän ruuan. Mutta vaikka minäkin herään suhteellisen varhain, niin minulle kello yhdeksän lounas on aamupala. Aikaisin syöminen juontaa juurensa siihen, että väki perinteisesti lähtee pelloille töihin jo aikaisin, eikä siellä ole mahdollisuutta ruokailla, joten pitää tankata hyvin jo kotona. Illallinen syödään kahdeksan jälkeen illalla eli vähän ennen nukkumaanmenoa. Perhe, jossa minä asun, kertoivat aluksi syövänsä yleensä kerran tai pari viikossa ruuan kanssa lihaa. Mielestäni syömme kyllä tätä useammin lihaa, osaksi varmaan miellyttääkseen minua. Perinteisesti täällä syödään vesipuhvelin lihaa, mutta kana on nykypäivänä noussut kovaksi haastajaksi. Eli hieman liioittelin ruuan yksitoikkoisuudessa, sillä myös vihannescurryä tai paistettu kananmuna on välillä lisukkeena. Illallista ei yleensä syödä, ennen kuin perheen isä on tullut kotiin. Vaimo jakaa ruuan ja tarjoaa lisää, mutta ei syö muun perheen kanssa yhdessä, vaan vasta kun muut ovat syöneet. Miniällä on yleensä vielä heikommat oltavat, hän saa päivän raskaiden kotitöiden palkaksi vain ruuantähteitä. Jos samassa taloudessa asuu aviomiehen sisko, joutuu hänkin tekemään kotitöitä, mutta hänellä on jonkinlainen oikeus kieltäytyä tehdä kotitöitä. Miniällä tätä oikeutta ei ole. Minun perheeni kostuu avioparista, sekä heidän pienestä pojasta ja tyttärestä sekä miehen vanhemmista. 

Perheen äiti kokkailee sapuskaa.

Ruuasta en todellakaan valita, vaan päinvastoin olen erittäin tyytyväinen, että sekä aamulla, että illalla saan lämpimän aterian, eikä minun itse tarvitse kokata. Syön siis kolmesti päivässä lämpimän aterian, kun töissäkin saan ruuan. Ja illallisen syöminen yhdessä perheen kanssa onkin yksi päivän kohokohdista. Annokset ovat varmasti monta kertaa vähempikalorisia, kuin mihin olen kotimaassa tottunut, mutta koska syön niin useasti vuorokauden aikana, ei nälkiintyminen ole päässyt yllättämään. Korkeintaan viikonloppuisin, jolloin teen ruuan itse. Perhe syö yleensä ruuan käsin, mutta länsimaisena kermaperseenä minulle tarjotaan aina lusikka.

Daal Bhaat Tarkari. Risti-istunnassa syödessä on kaikkien housujen sisäpohkeet täynnä ruokatahroja. Vettä juodaan pullosta siten, että huulet eivät kosketa pullon suuta, joten paitojen kauluksetkin ovat aivan nesteessä.

Vielä naisen elämästä on vielä sanottava, että uskomaton määrä näillä minua napaan asti olevilla naisilla on energiaa. Naispuolinen työkaverini kertoi heräävänsä 5.30, tekee kotitöitä ja ruokaa aamupäivän. 9.30 päivätöihin ja kotiin klo 18 jälkeen. Ruokaa ja kotitöitä lisää. Ja vielä tämän lisäksi pitäisi opiskella ja gradua kirjoittaa. Morjesta! Välillä minulla Suomessa tuottaa ongelmia työpäivän jälkeen kokata itselle ruokaa ja nostaa viimeisillä voimilla kannettavan tietokoneen läppä ylös ja pyöriä facebookissa. Eli sanomattakin selvää, että hatunnosto näille kunnioitettaviin suorituksiin pystyville naisille on ansaittu. Kotiseutuni on puoliksi maaseutua ja puoliksi esikaupunkialuetta ja täällä alkaa asenteen naisia kohtaan muuttua suotuisaksi. Paljon on jo muuttunut, mutta paljon on vielä tehtävää tasa-arvon eteen. Todellisella syrjäseudulla, jota Nepalissa riittää, elämä on varmasti paljon raadollisempaa, vailla suurempaa kruunua. Naisen asemasta voisi tietysti puhua vaikka kuinka pitkään, mutta ehkä jokin toinen kerta. Eikä miestenkään elämä laakereilla makailua täällä ole.