Vieraita Suomesta – eli miten Kathmandun laakso vaihtui vuoriin ja melkein viidakkoon. Osa I

Kaverini Sami ja Hanna tekivät tuloaan tänne ja olin odottanut heitä kovasti. En ollut juuri täällä olo aikana puhunut suomea, muutamaa satunnaista suomalaisihmisen kohtaamista lukuun ottamatta. Joten odotin innolla, että pääsen jakamaan kokemuksiani suomenkielellä. Vaikka englantini sujuukin kohtalaisen hyvin, niin ei ole sama asia jakaa kokemuksia kavereiden kanssa kuin paikallisten uusien ystävien kanssa. Puhumattakaan siitä, että vihdoin saisin aikaiseksi lähteä Kathmandun laakson ulkopuolelle seikkailemaan.

Sami ja Hanna eivät meinanneet jaksaa odottaa hidasta räpiköintiäni portaisssa.

 Heräsin lauantaina kello kuusi aamulla kavereideni soittoon, että ovat nyt Delhissä, eli kohta Kathmandussa. Olin aivan kuutamolla, nimittäin odotin heitä tänne vasta sunnuntaina. Pitkän pohdinnan jälkeen syykin tähän selvisi, nimittäin nepalilainen kalenteriviikko alkaa sunnuntaista, joten olen koko ajan tuijottanut viikon loppua, joka mielessäni on sunnuntai, mutta paperikalenterissani se on lauantai. Eli homma alkoi tavoilleni uskollisena; sähellyksenä. Ehdin kuitenkin hyvin heitä vastaan kentälle, vaikka pitikin kävellä kotoani seuraavaan kylään ennen kuin löysin taksin. Pariskunta löytyi lentokentältä ja matkasimme Thameliin etsimään majapaikka ja rauhoittamaan vieraiden jetlagia ja allekirjoittaneen ravintolaruuan himoa. Viikonloppu meni rauhallisesti muun muassa Kathmandun ehkä ykkösturistikohteessa Swayambhun ”apinatemppelissä” käydessä. Ja pakkohan se on myöntää, apinat ovat ihan ykkösjengiä. Eliittiä.

Apinat löytävät aina parhaat kepinkuorintamestat.

Maanantain ja tiistain olin normaalin tapaan töissä, mutta loppuviikon olin anonut vapaaksi. (Näinä kahtena päivänä ehdin mm osallistua ns stakeholdersien silmäätekevien kokoukseen johon menin sänki naamalla, tietämättä kunnolla mihin olin menossa, ja esimerkiksi kutsuin erästä poliitikkomiestä rouvaksi.) Keskiviikoksi olin kutsunut Samin ja Hannan kotiini Sainbuun. Tätä olin odottanut ehkä eniten, sillä halusin näyttää missä asun, minkälainen on kotiseutuni ja tutustuttaa kaverini mahtavaan perheeseeni. Pyörimme kotini lähellä erilaisissa, mielestäni kauneimmissa kotikyläni, maisemissa. Esittelyni kuitenkin tyssäsi jossain vaiheessa, Hannan sairastuttua. Miesväkeä tämä ei kuitenkaan haitannut, nimittäin nautimme perheessä parhaista antimista mitä olen ”meillä kotona” ikinä saanut. Hieman tunsin mustasukkaisuutta siitä, niin pöydät tuntuivat täyttyvän aina vain paremmista ruuista, verrattuna tavalliseen. Tämä oli hyvä lähtölaukaus suunnitelmallemme (ke meillä kotona, to-su Chitwanin luonnonpuistossa viidakossa, ma-ke Nagarkotissa työmatkalla ja to-ma Pokhran vuoristossa). Kuitenkin seuraavana aamuna Kathmandussa mentäessä totesimme Hannan tilan heikentyneen niin paljon, että emme voineet lähteä Chitwaniin. Jäimme siis Kathmanduun, jossa päätin itsekin viettää vapaapäiväni. Samikin jossain vaiheessa sairastui samanlaiseen (sairaalareissun mukaan kuitenkin eri bakteerista johtuvaan) mahaflunssaan. Vietin siis Kathmandussa aikaa sen kanssa, joka oli sillä hetkellä vähemmän taudissa. Itse söin kyllä ihan järkyttävästi kaikkea mättöä, pizzaa, pihviä yms. Ja perjantai iltana sen kyllä kotiin palattua huomasi. Maha protestoi aika vahvasti sitä että parin kuukauden kevyen, pääosin kasvisruuasta koostuva ruokavalio muuttuikin kertaheikolla raskaaksi mässäilyksi. No, pakkohan sitä oli.

Lauantaina minulle jäi siis ylimääräistä aikaa tehdä jotain kotonani Samin ja Hannan chillaillessa jossain vessan ja sairaalan välillä. Tiesin, että Khokanassa oli tulossa jotkut isot juhlat. Alkutietoni olivat, että siellä oli jotain naamiomiehiä ja parisensataa ihmistä. OK, kuulostaa hyvälle. Kävelin Khokanaan ja sen temppelille, mutta en nähnyt varsinaisesti mitään juhlaväkeä, vain äijäköörin pelaamassa korttia, niin kuin he siellä aina tekivät. Perheeni isäntä Chandra kuitenkin kehotti minua puhelimitse menemään sisälle temppeliin. Epäröin hieman, koska en välttämättä ollut mikään hyvä idea puskea yksin valkonaamana sisään. Näin kuitenkin Chandran isän joka ohjasi minut sisälle. Ja mitä siellä odottikaan; Kynnyksen yli astuttuani luulin matkanneeni keski-ajalle (ja se pitää kyllä tavallaan paikkansa, koska täällä Newarit elävät yli tuhat vuotta meidän ajanlaskua jäljessä. Toisaalta taas nepalilaisen kalenterin mukaan olen tulevaisuudessa, sillä vielä huomisen, ennen vuoden vaihtumista, elämme vuotta 2068). Temppelin ns lisäsiivessä ihmiset valmistivat ruokaa valtavissa padoissa avotulten päällä. Pelkästään patojen kauhojen kuppi-osat olivat tavallisen kattilan kokoisia. Itse padat olivat halkaisijaltaan 1-1,5metriä. Ilma oli sakeana savusta ja silmät vuotivat vettä. Osa ruuista oli jo valmiina astioissa odottamassa syöjiä. Ihmisiä vilisi ympäriinsä järjestämässä tulevaa seremoniaa. Ihmisten välissä pujahteli välillä vuohia, välillä koiria, jotka olivat tulleet ihmettelemään mitä tapahtuu. Näin juhlissa kotini perheen äidin Sharmilan ja lapset Isan ja Nhuzan. Kyselin vanhemmalta lapselta, että mikä on homman nimi. Isa kertoi, että hänen isoisänsä ja tämän veli ovat järjestäneet tämän tapahtuman ja tänne tulisivat myöhemmin vieraiksi jumalat(!), jotka söisivät täällä. Olin monttu auki ja 

ihmettelin, että oliko minun ja 11vuotiaan tytön välillä kielimuuri vai puhuiko hän tosiaan jumalista. Ja jos puhui, ovatko nämä jumalat henkiä jotka tulevat syömään tänne ruokaa, jota ihmiset uhraavat heille vai puhutaanko nyt lihaa ja verta olevista ihmisistä, elävistä jumalista. Olivat mitä olivat, mutta jumalatkin elivät nepalilaisen aikataulun mukaisesti eli olivat myöhässä. Pyhiä tyyppejä odotellessa, ja jännityksen kasvaessa, pidin pienen suomenkielenoppitunnin lapsille. Pyörimme myös muualla Khokanassa Isan, kuuromykän sepän sekä jonkin tuntemattoman pikkupojan kanssa. Palattuamme temppeliin, menin vielä Isan kanssa katsomaan temppelin muita osia. Lisäsiiven parvella minun pääni hakkasi jokaiseen parruun ja lapsia nauratti. Menimme myös temppelin kaikista pyhimpään, eli yläkerran keskiosan ytimeen. Ehdin näkemään kynttilät palamassa ja palvontamenot käynnissä ennen kuin vanha, kumarassa seisova mies kertoi minulle Isan kautta, että minun oli poistuttava heti. Näin vähän oletinkin, paikka ei ollut turisteille. Siispä häivyin kiireen vilkkaan.

Posse

Vihdoin odotus palkittiin ja ihmiset totesivat, että jumalat tulevat. Temppeliin alkoi valumaan rauhalliseen tahtiin miehiä, joilla oli vaaleat kaapumaiset asun, joillakin pitkät nutturalle sidotut hiukset sekä muutamalla valkoiset lierimäiset hatut. Nämä tosiaankin olivat ihan eläviä ja hengittäviä ihmisiä, ei henkiä. Miehet asettuivat istumaan temppelin parville, alakerran seinustoille sekä keskustaan. Arkailin hieman kameran kanssa, mutta minulle vakuuteltiin, että kuvaaminen on ok. Kamerani kanssa en siis mokaillut, mutta kävelemällä kengät jalassa miesten ruokailualueen läheisyydessä, sain hieman sättimistä ja moittimista osakseni. Olivathan he sentään jumalia. Nämä tyypit tunnetaan siitä, että he tanssivat naamiot päässä, laulavat ja soittavat ja rituaaleissaan juovat tuoretta eläinten verta. Tänään ei kuitenkaan tanssita, ei käytetä naamioita ja juodaankin korkeintaan vain Raksia. 

Posse 2

Miesten istuuduttua heidän edessään alkoivat kulkea pääosin naisista koostuva ryhmä, jonka jokaisella jäsenellä oli jokin tehtävä. He tekivät tikan, pesivät kädet, antoivat kaulanauhan, tupakan, kalan tai ituja tai jotain muuta. Näitä ihmisiä kulki jumalten edessä varmaankin viisitoista. Muutkin paikalla olijat saivat tikat ja kaulanauhat. Punaista väriä laitettiin myös oikealle puolelle kasvoista sekä koko päälaki täyteen. Päälaelle maalia laittamassa ollut pieni nainen katsoi minua ”oletko tosissasi” –ilmeellä ja näytti eleillä minulle että ”kumarru-nyt-jumalauta-tai-tästä-ei-tule-yhtään-mitään.” Vaikka kumartumisen jälkeen nainen saikin laitettua värin päähäni puoliksi heittämällä, niin kovasti naista nauratti edelleen. Todennäköisesti väriaine lensi suoraan korvaani. Vaikea sanoa, en nähnyt omaan päälakeeni kun taskupeilikin oli tällä kertaa jäänyt kotiin.

Jumalat

Jumalmiesten syötyä saimme muutkin ruokaa. Pöydät (tai nepalilaiseen tapaan lattiat) notkuivat taas ruuasta. Riisiä, curryä, pinaattia, daalia, papuja, tarkaria, kalaa, puhvelia ja lammasta mätettiin lautaselle tehokkaalla tavalla. Ihmiset istuivat vierekkäin kolmessa rivissä, kun tarjoiluvuorossa olevat ihmiset kulkivat perä kanaa ja tarjoilivat ruuat lautaselle. Hygieniasta on sanottava, että se taisi olla tasoa välttävä. Osa ruuista oli jo valmiita ainakin kuusi tuntia ennen syömistä, eläimet juoksentelivat ympäriinsä ja ruuat tarjoiltiin ja syötiin käsin. Paikan päällä homma ei häirinnyt, mutta näin jälkikäteen asiaa olen miettinyt. Paikka oli sekoitus pyhyyttä ja saastaa. Mutta pakki pysyi kasassa, mikä on pääasia. Tapahtuman hyvästä fiiliksestä kertoo parhaiten ehkä se, että pari viimeistä tuntia vietin kahden kuuromykän miehen lisäksi muutaman muun äijän kanssa, jotka eivät hekään puhuneet minun kanssani samaa kieltä. Tai minä heidän. Jotenkin vain löysimme yhteisen sävelen siinä savuisessa majassa istuen. Seuraa pitivät myös erittäin uteliaat lapset jotka tunkivat puolittain syliin asti. Joka helmasta roikkui joku utelias tyyppi. Vielä maahan tullessani pari kuukautta sitten olisin tällaisesta fyysisestä tungettelusta ollut järkyttynyt ja ahdistunut. Nyt olen jo tottunut siihen. 

Ruokailu

Erittäin jännittävän illan jälkeen palasin kotiin ja huomasin, että jalkapohjat olivat aivan mustat, koska loppu illan kuljin varmuuden vuoksi paljain jaloin kun en oikein tiennyt missä osassa saa kengillä kulkea ja missä ei. Hetki ennen nukkumaan menoa aloin miettimään, että mikä palaa. Sitten tajusin, että koko päivän savun keskellä oleminen oli saanut vaatteeni haisemaan savulta kuin Gävlen olkipukki joulun jälkeen. 

Nhuza ei jaksannut enää bailata.