Vieraita Suomesta – eli miten Kathmandun laakso vaihtui vuoriin ja melkein viidakkoon. Osa 2

Sunnuntaiaamuna heräilen siihen kun Sami ja Hanna soittelevat, että ripuli on parantunut, eli miten olisi Nagarkotiin lähtö. Nagarkotissa on siis Loo Nivan järjestämä kolmepäiväinen workshop opettajille. Minullakin oli vastuullani pitää seminaarissa yksi esitelmä. Pomoni kutsui myös kaverini mukaan Loo Nivan matkaan. Alun perin ideana oli mennä sinne vasta maanantaina. Soitin kuitenkin pomolleni ja kysyin olisiko mahdollista lähteä jo tänään, sunnuntaina. Tapasimme ja pidimme palaverin. Tulimme siihen tulokseen, että logistisista syistä on parempi, että lähdemme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti maanantaina. Siispä menin kotiin kokkailemaan ja syömään. Kuitenkin pian pomoni soitti kesken ruokailutuokioni ja kertoi, että huomenna maanantaina olisi Banda, lakko, joka saattaisi vaikeuttaa matkaamme Nagarkotiin ja tehdä siitä vaarallisen. Eli tänään olisi sittenkin parempi lähteä liikkeelle. Siitä jotenkin hätääntyneenä kippasin varmaan joka toisen lusikallisen nuudelia puhtaalle valkoiselle paidalleni. Ei muuta kuin uusi paita päälle, taksi alle ja nokka kohti Kathmandua josta noukin kaverini kyytiin ja jatkoimme yhdessä kohti Nagarkotia. Ei tämäkään sunnuntaiaamuinen tapahtuma mikään James Bond seikkailu ollut, mutta nämä ovat ihan hauskoja piristyksiä välillä, kun tempautuu yllättäen aivan toiseen paikkaan mihin oli suunnitellut. Piristävää oli myös lähteä Kathmandun laakson ulkopuolelle ensimmäistä kertaa. Aiemmin en ollut tätä saanut aikaiseksi, kun oli muka niin kiirettä ja toimintaa koko ajan kotiseudulla.

Nagarkotin maisemat olivatkin mielettömät. Yli kahdentuhannen metrin korkeudesta kelpasi katsella maisemia lukuisten Kotkien liidellessä ja Kuunnellessa yläpuolella taukoamatta. Hieman olin kateellinen Samille ja Hannalle kun he pääsivät pyörimään vuorille kun minun piti painua seminaariin. Tunsin kuitenkin pientä ilkeää mielihyvää, kun ikkunasta katsoessani näin taivaalta satavan pienen pääsiäismunan kokoisia rakeita. Tai oikeastaan ei tarvinnut edes katsoa kun pelkästä rakeiden jylystä tiesi, ettei ihan poutakelistä ole kyse. Täällä niin kuin Suomessakin rakeet aiheuttavat samanlaista toimintaa eli ikkunoihin ryntäilyä ja rakeiden keräilyä käteen ja niiden tarkkailua. Oli erikoista, että olimme tulleet noin 35km itään Kathmandusta ja ilmasto oli aivan eri. Paniikissa aamulla pakkasin vain perus kesävarustuksen mukaan, mutta todellisuudessa ei tuulitakki olisi ollut yhtään liikaa. 

 Ensimmäinen päivä minun osaltani sujui lähinnä kuvausvastaavana toimimisena ja itseni opettajille tutuksi tekemisenä. Yllätyin kuinka paljon Loo Nivan palkkaama fasilitaattori käytti osallistavia menetelmiä sekä leikitytti opettajia. Opettajat olivat näistä erittäin innoissaan ja nauru ja jutut lensivät. Leikit sopivat kyllä nepalilaisten ulospäin suuntautuneeseen ja iloiseen luonteeseen, mutta toisaalta olin ajatellut, että opettajat ovat luokassa superauktoriteettejä, eikä hymyä irtoa millään. Mutta erittäin leppoisaa jengiä olivat nämäkin.

Toisen päivän aamu sarastui kauniina, nimittäin noin kuukauden matalapaineen aiheuttaman tauon jälkeen näin taas Himalajat. Ja nyt lähempänä ja selkeämmin kuin koskaan aiemmin. Samalla oli ilo esitellä Himalajat myös Samille ja Hannalle jotka näkivät nämä nyppylät nyt ensimmäistä kertaa. Maisemat ovat muutenkin älyttömän hienot joka suuntaan, sijaitseehan Nagarkot pienen vuoren laella. Varsinkin vuorten rinteille eri tasoille tehdyt pellot luovat Indiana Jones maista tunnelmaa.

Itse workshopissa minulla oli tänä päivänä vastuu yhdestä esitelmästä jonka aihe oli Challenging child in the class room. Jännitin esitelmääni etukäteen lähinnä sen takia, että minulla ei ole kovinkaan paljon aiempaa kokemusta luentojen pitämisestä. Ja nyt pitäisin esityksen rallienglannillani ihmisille, joiden äidinkieli ei myöskään ole englanti. Esitelmäni sujui kuitenkin erittäin hyvin. Vaikkakaan en lopullista varmuutta saanut siitä, menikö asiani opettajille jakeluun, mutta ainakin itselleni jäi hyvä fiilis. Muutamat opettajat tulivat oikein kädestä pitäen kiittämään ja powerpointistani pyydettiin tulosteita. Esitelmäni oli melko perinteinen eli minä luennoin ja muut pitivät suunsa kiinni. Tämä siksi, että en etukäteen tajunnut, että opettajat ovat innokkaita osallistumaan ja keskustelemaan. Yksi ryhmätyö minulla oli ja heti kun päästin opettajat irti, niin he olivat aivan liekeissä. Kysymyksiä sateli minulle koko ajan, kun opettajat halusivat olla varmoja että ymmärsivät kaikki tehtävän nyanssit oikein. Todellisuudessa mitään nyansseja ei ollut vaan kysymykset olivat näin jälkikäteen ajatellen aika tönkköjä. Kuitenkin ryhmätyön takia esitelmäni venyi suunnitellusta paljon pitempään. Positiivista palautetta tuli siitä, että pureuduin käytöshäiriöisten lasten kohtaamiseen käytännönläheisesti. Jotkut tosin eivät ymmärtäneen kaikkea mitä puhelin, kielimuurin takia. Siitä opettajat eivät päässeet täyteen yhteisymmärrykseen olivatko eri käytöshäiriön muodot tunnistettavissa sellaisenaan Nepalissa vai löytyikö tyyli ja kulttuurieroja.

Sillä välin kun väänsin esitelmää seminaarihuoneessa, Sami poltti itsensä noin vartin auringossa olon aikana ja Hanna nukkui ripulilääkesivuoirepäissään hotellihuoneessa. Tätä ennen he olivat tosin valloittaneet yhden vuoren huipun sotilaiden estellessä, mutta Naksu-koiran suojellessa.

Hotellissa saimme aamupalan, lounaan ja illallisen sekä muutamat kerrat välipaloja ja teetä. Eli olimme hyvissä käsissä, mahtipontisesti nimetyssä hotelli Space Mountainissa. Tiistaina oli aamuyöstä tarkoitus lähteä ylemmäs vuorelle Samin kanssa ihailemaan auringon nousua, mutta maailmanlopun ukkosmyrsky vesitti suunnitelmat. Täällä on ollut nyt pari viikkoa jokin ihmeellinen minimonsuuni, vesisadetta ja ukkosta on riittänyt joka päivälle.

Tiistaipäivä sujui workshopin suhteen Loo Niva painotteisesti. Kerrottiin Loo Nivan vuoden 2012 toimintasuunnitelma ja muuta järjestöön liittyvää. Päivän päätteeksi väsäsimme hiki hatussa sisältömateriaalit workshopista. Sami ja Hanna häärivät apureina. Illalla oli luvassa pienet juhlat iltanuotiolla workshopin ja vuoden loppumisen kunniaksi. Herkkuja tuotiin koko ajan lisää ja lammasta grillattiin vartaissa nuotiolla. Perinteisesti illanviettoon kuului rummuilla rytmitetyt laulut ja tanssit. Meidätkin pakotettiin tietysti tanssimaan. Hanna tanssi kuin ihmiset, mutta minun ja Samin tanssi oli yhtä urpoilua. Moottorisahankäynnistys,- kaira,- ja ostoskärryliikkeet tuli käytettyä. Oli tosin helpottavaa huomata, että kaikki opettajatkaan eivät olleet syntyneet tanssikengät jalassa, vaan tanssivat pakotettuina yhtä noloina kuin mekin. Sitten pomoni teki sen niin kuin oli uhkaillutkin, eli pakotti meidät laulamaan laulu suomeksi. Aluksi emme tienneet yhtään mitä laulaa, mutta ihan viime hetkellä Hanna veti ässään hihasta ja päätti, että lauletaan Petteri Punakuono. Lauluni oli yhtä katkonaista kuin tanssinikin, osasin noin 37% sanoista. Saimme kuitenkin kovat aplodit. Palautetta tuli tosin siitä, että laulun tahtiin oli kuulemma mahdoton taputtaa tai rummuttaa mitenkään järkevästi. Ilta sujui siis leppoisasti ja meidän nolaus- tunnelmissa. Seuraavana aamuna lähdimme pienen sight seeing –kierroksen jälkeen kotiin. Torstai aamuna oli taas aikainen herätys, sillä olimme lähdössä kavereideni kanssa Pokharaan lomailemaan.