Jumalten marssi

Jumalat olivat taas liikkeellä. Tämä vuosi on näille Khokanan tanssiville jumalille erityinen sillä vain joka 12. vuosi he lähtevät tanssimaan kotikylänsä ulkopuolelle, ympäri Kathmandua vuoden ajan. tällä kertaa he lähtivät marssimaan hieman ennen kuutta paljain jaloin runsaiden väkijoukkojen saattamana kohti Kathmandun temppeliaukiota. 

Kathmandun ja Patanin rajan, Bagmatijoen, ylitettyään jumalat vaihtoivat asustustaan valkoisista kaavuista seremoniavaatteisiin, koruihin sekä erilaisiin naamioihin. Joen vieressä suoritettiin rituaali väentungoksen hurratessa ja lyömäsoittimien pauhaessa. Tämän jälkeen matka jatkui. Saattueessa kulki tuhansia ihmisiä; suitsukkeita ja lyhtyjä kantavia naisia, soihtuja, soittajia sekä useita erilaisia avustajia joiden tehtävänä oli vilvoittaa jumalia huiskalla, ottaa vastaan ihmisten lahjoituksia, näyttää valoa tai yksinkertaisesti kannatella näitä iäkkäitä ihmisiä raskaalla matkalla.

Tämä tapahtuma on niitä harvoja kertoja jolloin naisetkin osallistuvat kylän ulkopuolella tapahtuvaan juhlaan. Tämä voi jopa olla vuoden ainut kerta kun jotkut matkaavat Kathmanduun. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet naistenkin osalta suotuisempaan suuntaan. Esimerkiksi nykyään naisten sallitaan soittaa erilaisia seremoniaan kuuluvia soittimia, kun ennen se oli vain miesten hommaa. Jumalia kädestä pitäen kannattelevat ja välillä kantavat ihmiset ovat jumalten lähimpiä sukulaisia. Poika –jälkeläisille tämä on tärkeää, sillä jonakin päivänä he tulevat perimään jumaluuden isältään. On tapauksia joissa pojat ovat kieltäytyneet ja luoneet omaa uraansa jossakin muualla. näitä ovat kuitenkin painajaiset ja oudot sattumat piinanneet ja heidän on ollut pakko palata Khokana ja ottaa jumala-pesti vastaan.

Saattue liikkui hitaasti sen suuruuden ja jumalten korkean iän takia. Välillä matkan varrella jumalat ottivat miekkansa ja suorittivat tansseja. Musiikin pauhu oli korvia huumaavaa ja rytmit kuin muusta maailmasta. Durbar Squaren temppelit olivat ennen saattueen saapumista erittäin aavemaisia. Päiväsaikaan aukio on täynnä ihmisiä; paikallisia ja turisteja, mutta näin keskiyön jälkeen oli niin hiljaista, että Keskisen Vesan puheestakin olisi saattanut saada selvää.

Saattueen saavuttua musiikki kuitenkin jälleen raikasi. Jumalat siirtyivät temppelin sisäpihalle jossa tekivät rituaalejaan. Tämän jälkeen he menivät sisälle temppeliin lepäämään lukuun ottamatta pääjumalaa ja rytmiryhmää. Pääjumala jäi esittämään tarinan tanssin voimalla. Lopulta hänkin siirtyi temppeliin yöpuulle.

Tunsin suurta helpotusta jumalten puolesta. He olivat kulkeneet noin 10km matkan paljain jaloin, välillä tanssien. Näiden vanhojen miesten urakkaa ei taatusti helpottanut raskaat korut, miekka sekä naamio jossa pieniä silmänreikiä lukuun ottamatta ei ollut mitään hengitysreikää. Ja vaikka matka päättyikin kello 1.30, ilma oli edelleen tukahduttavan kuuma. Nyt jumalille unta palloon sillä seuraavana päivänä kuuden tunnin tanssi alkaisi jo yhdeksän kieppeillä.

V

On uskomatonta miten paljon nämä ihmiset viettävät aikaansa hirveässä kyykkyasennossa. Enkä nyt tarkoita pelkästään vessassa käyntejä. Näiden kyykkyasento on sellainen, että koko jalanpohja, kantapäät mukaan lukien, ovat tukevasti maassa ja takapuoli tavallaan nojaa nilkkoihin. Siinä asennossa nämä tarjoilevat kotonaan ruokaa, tekevät koulutehtäviä joskus tuolittomissa luokissa tai vaan seisomisen sijaan lepuuttavat jalkojaan ja relaavat

Työpaikkamme kokoukset tapahtuvat lattialla ringissä istuen. Yleensä kokouksen aikana jo mummoikään päässyt emäntämme tuo meille virvokkeita tarjottimella, kyykistyy täyden tarjottimen kanssa ja kyykkyasennossa jakaa jokaiselle oman juoman, ilman että yhtään juomaa läikkyy yli. Minusta uskomaton suoritus. Jos itse joutuisin olemaan tässä asennossa enemmän kuin on pakko, niin varmasti akillesjänteet pamahtaisivat poikki, olisin kannat katossa ja varmaankin olisin saanut selänkin jotenkin pois paikoiltaan. Mistä näiden jänteet on oikein tehty? Benji-köydestä?

Oikealla olevalla vapaaehtoistyöntekijällä on hyvä yritys, mutta jää yrityksen tasolle. Keskellä kuvaa olevalla nuorella koululaisella on sen sijaan täydellinen nepalilainen kyykkyasento.

IV

Tämä nyt ei varsinaisesti yllätyksenä tullut, mutta nepalilaiset aikataulut harvoin pitävät kutinsa. Ei ole harvinaista, että suunniteltu mikä tahansa tapahtuma alkaa noin tunnin myöhässä. Ja joskus voi mennä pitempäänkin. Yhdessä firmamme järjestämässä tapahtumassa vieraita odotettiin paikalle noin 300. Kolme minuuttia tapahtuman ilmoitetun alkamisajan jälkeen paikalla oli noin 50 henkeä. Tapahtuman kunniavieraatkin tulivat 50 minuuttia myöhässä.

Joskus yhden sähköpostin lähettäminenkin kestää päiviä, jopa viikkoja. Usein kysymykseen koska jokin asia tapahtuu, saa vastaukseksi ”I think in one or two days” vaikka totuus on että joko a) henkilöllä ei ole mitään todellista hajua asiasta tai b) ei ole tapahtumassa ainakaan 1-2 päivän sisällä. Homma ei kuitenkaan ole minua juurikaan haitannut, harvemmin minulla on täällä kiire mihinkään.

Mutta joskus ovat hommat menneet toisinpäin. Järjestämämme matikkaolympialaiset viitosluokkalaisille ja lapset olivat siitä niin innoissaan, että menivät tapahtumapäivän aamuna aikaisin huutelemaan opettajien koteihin, että ”lähdetään jo!”

III

Olen nähnyt monta asiaa täällä, jotka olen luullut tapahtuvan vain Aku Ankan sivuilla. Ensinnäkin olen nähnyt kun muori ajaa pientä poikaa takaa luudalla. Pojasta eikä varmaan mummostakaan kovin hauskaa, mutta minun suuni meinasi revetä kun näin tämän. Silkkaa sarjakuvakamaa!

Pellot täällä tuovat mieleeni myös Akun. Vuorisoisessa maassa pellot ovat usein rakennettu kerroksittain. Tästä kavereilleni tulee mieleeni lähinnä Indiana Jones, mutta minulle tulee mieleen Don Rosan tarina Andien kutsu, jossa kaikki oli neliskulmaista; ihmiset, kanat kaikki. Täällä peltojen penkereet ovat toki pyöreitä, Rosan tarinassa ne ovat tietenkin kulmikkaita.

Eniten hämmästyttävin juttu on kuitenkin poika-keppi-rengas yhdistelmä. Luulin oikeasti tähän asti elämääni, että se on vaan jokin sarjakuvakeksintö, että kepillä voi ohjata rengasta eteenpäin. Mutta ei. Ensimmäisen kerran, kun tällaisen näin olin kävellä ojaan. Minua vastaan tuli poika, joka vieritti pyörää alamäkeen. Alamäen alla päästyään hän kääntyi ja lähti renkaan kanssa ylämäkeen. Yliluonnollista!

II

Ensimmäisen kuukauden vietin aikaa parvekkeellani melkein kaiken valoisan ajan, kun en ollut töissä. Aamulla pomppasin sängystä suoraan parvekkeelle ja illalla töistä tullessani sen hetken kun valoa riitti. Mitä tein? No ihailin tietysti maisemaa joka on aivan upea, mutta pääosin kuitenkin tykkäsin seurata mitä naapurustossani ja Bungamatiin sekä Khokanaan vievän tien varrella tapahtuu. Teen sitä vieläkin ja niin tekevät muutkin naapurini. Telkkaria, muita huvituksia tai edes sähköä ei välttämättä ole, joten mitäpä sitä muuta tekisi kuin istuisi katolla, parvekkeella tai tien varrella ja seurailla mitä tapahtuu. On hauskaa seurata kuinka naapurini teini-ikäiset siskokset istuskelevat katolla kaksistaan tai yksin ja vain olevat. Jotenkin tuntuu, että suomalaiset saman ikäiset nuoret eivät jaksaisi istua hetkeäkään paikallaan, vain ollen. No, en kyllä minäkään.

Suosikkini on vastapäisen talon noin 3-vuotias pikkutyttö joka sekoaa aina innosta kuin näkee minut. Vielä kun innostunut morottelun lisäksi pelleilemään hänen kanssaan, niin tyttö pomppii melkein kattoon asti riemusta ja pakottaa äitinsä ja mummunsa tulemaan katsomaan. 

Kerran näin yhdessä organisaatiomme järjestämässä tapahtumassa uuden paikallisen vapaaehtoisen, joka sattui olemaan varsin viehättävän näköinen tyttö. Menin juttelemaan ja hän sanoi nähneensä minut aiemminkin, taloni parvekkeella. Ajattelin, että tieltä käsin varmastikin ja tokaisin, että ”joo, tykkäänkin paljon seurailla naapureitteni toimintaa” niin vastaukseksi sain: ”Tiedän, olen naapurisi.” Taisin siinä nolouden hetkessä vain hiljalleen kävellä takaperin pois tilanteesta. 

Ilmeisesti myös toisen puolen naapurini ovat kyllästyneet stalkkaukseeni, nimittäin he ovat rakentamassa noin puolentoista miehen kokoista muuria katollensa…