Dadeldhura

Torstai aamuna lahdin vihdoin kohti Kauko-Lantta, Dadeldhuraa. Dadeldhurassa Loo Nivalla on uusi, vain muutama kuukausi sitten avattu kenttatoimisto. Matka oli lykkaantynyt viikko kaupalla, koska poliittiset levottomuudet olivat sulkeneet koko laanin. Lahdin matkaan torstai paivalla pienella potkurikoneella Nabinin kanssa, joka vastasi uuden projektin alkuun panemisesta. Lentomatka kesti pulisentoista tuntia. Ennen lentoa leikimme kentalla Arvaa kasti –pelia. Saavuimme Dhangadhiin, jossa on Dadeldhuraa lahinna oleva lentokentta. Kun astuin ulos koneesta, luulin tormanneeni seinaan, niin tukahduttavan kuuma talla tarai alueella oli. Kaikki naytti Afrikan tasangolta. Kumpuileviin maisemiin tottuneena tama kaikki naytti Afrikalta taysin pannukakkumaisine pollyaviin ymparistoineen seka 41 asteen lampotiloineen. Lentokoneesta bongasimme jonkun Dadeldhuran pampun jonka kyytiin liftasimme. Verrattaen hyvan kulkuneuvomme saimmekin, uudehkon jeepin. Ja se oli tarpeen nimittain matka vuorille (middle hills –paikalliset naita kutsuu mutta mina kutsun vuoriksi koska se kuulostaa paremmalta ja on nama jarkyttavan kokoisia) oli jarkyttavan mutkainen ja rotkot toinen toistaan oksettavampia ja hienompia. Perille paastyamme roudasimme kamat toimistolle ja minut vietiin paikalliseen hotelliin. Ensin minut vietiin huoneeseen, joka oli muuten ihan ok, mutta vessassa oli aika jarkyttavassa kunnossa oleva reikapontto ja iloinen hamahakki tuli tervehtimaan minua vessan ovelle. Minut vietiin kuitenkin toiseen huoneeseen joka paikalliseen tasoon nahden oli melkoisen hyva. Ilalla sangyssani maaten mietin, etta olen niin pitkalla ja kaukana kotoa kuin olla ja voin. Maailman aarilaidalla. Seka minulla on maan kovin patja allani. Vahanpa mina tiesin.

Nabin asuu toimiston alakerrassa ja aamuisin ja iltaisin sinne kokoontuu kolme kaverusta, jotka ovat myoskin hanen kanssaan samassa tilanteessa, eli komennuksella toisella puolella Nepalia. Yhdessa he kokkailevat ruuat ja kertaavat paivan tapahtumat. Yleensa joukkoon liittyy myos yksisilmainen ja kolmijalkainen koira. Tosin se ei ole paljon saanut sijaa kaveripiirissa, mutta meista tuli todella hyvat kaverit heti. Paikalliset eivat juurikaan ymmarra kun silittelen ja rapsuttelen koiria. Aijien kokkaillessa valkeni melkoisen vakava tilanne taalla Kauko-Lannessa, nimittain vesi oli loppumassa joka paikasta. Pienista kioskeista yleensa loytyi juomapulloja, mutta vetta esimerksiksi peseytymiseen, ruuan laittoon tai vessan vetamiseen ei juurikaan ollut. Iltaisin nakyi kuinka Dadldhuran, joka sijaitsee vuoren laella, ymparilla riehuu metsapalot. Olen aina tykannyt post-apocalyptisista jutuista viihdeteollisuudesta ja nyt tuntui, etta olen itse tallaisessa maailmassa.

Yksi hotellin tyontekija vastasi aina kun pyysin, etta han toisi minulle amparissa vetta, etta `tuon tunnin paasta.` Tarkoittaa, etta `en tosiaan tuo kun vetta ei ole.` Nepalilaiset eivat vain oikein tahdo kertoa huonoja uutisia ja valilla se johdattaa minut ongelmiin. Taman takia olin lahdossa jo valmiiksi likaisena ja haisevana koulukierrokselle vuorille. Tarkoituksena oli siis kahtena paivana kiertaa eri kouluissa ja minkalaista on elama, todella todella syrjassa kaikesta. Autoteita ei ole lahellakaan, joten matka taitettaisiin jalan. Aamulla arvoin, etta otanko mukaan vahaiset vedet hotellilta, vai jatanko ne hotellille odottamaan minun palaamistani, koska varmasti olisin janoinen kuin mika. Vai ottaisinko mukaan. Paadyin, etta otan mukaan. Tapasin Yadabin hotellin ulkopuolella. Yadab on Loo Nivan paikallinen tyontekija ja puhuu noin 29% englantia. Yleensa nepalilaiset eivat heti herattyaan syo mitaan, juovat vain teeta joten ajattelin, etta niin oli asian laita nytkin. No, nyt kuitekin Yadab oli kunnon aamupalan jo kiskaissut ja minulle piti nyt loytaa aamupalapaikka ennen pitkaa kavelymatkaa. Ekasta paikasta sellaista ei loytynyt, mutta jo toisessa kiskoin aina hyvaa Samosaa. Sita syodessani huomasin, etta olin jattanyt kallisarvoisen vesipulloni ekaan paikkaan. Lahdin hakemaan pulloa ja huomasin sen jonkun jaban kadessa ja tama jaba oli juonut sen melkein tyhjilleen. Hieno homma. Palasin syomaan ja purasin itseani kaikella voimalla poskeen ja parahdin kivusta. Kysyin viela Yadabilta small talkiksi, etta ` did you sleep well` eika han ymmartanyt ollenkaan. Lahdimme matkaan ja yritimme etsia vetta tuloksetta. Kaikki merkit vaikuttivat aika pahoilta tulevaa kahta vuorokautta ajatellen. Lahdimme laskeutumaan alas Dadeldhurasta ja jo varhaisessa vaiheessa maisemat alkoivat olemaan henkea salpaannuttavat. Huono englantimme lahti soljumaan ja vesilahdekin loytyi muutaman tunnin kavelyn jalkeen. Kaikki vaikutti taas hyvalta. Tosin hieman jannitti, miten paikallisesta kaivosta nostettu ja juotu vesi vaikuttaa maharani.

Vaittaisin, etta minulla on jonkseenkin hyva suuntavaisto ja pyrin aina olemaan kartalla missa olen. Mutta olen huomannut patikointi ja polkupyorareissuillani, etta tallaisessa kukkailessa ymparistossa olen ihan ulalla. Nytkin olin katsellut, etta meidan pitaa ylittaa yks kukkula, etta paasemme perille yopaikkaamme. Totuus oli jossain 4-5 kukkulan paikkeilla. Ensimmaiseen vierailukouluumme saavuimme noin kolmen tunnin kavelyn jalkeen. Koulu sijaisi erittain jyrkan kanjonin vieressa joka ylitettiin riippusillan avulla. Koulu oli karu ja pieni ja heille, kuten kaikilla muillakin tulevilla kouluilla oli pula vedesta seka kunnon vessoista ja katosta koulurakennuksissa. 

Matkalla maisemat vaihtelivat ekstoottisista vuoristomaisemista mantymetsiin ja kangasmaastoon. Valilla luuin olevani Lapissa. Ne luulot karistivat mielestani paimentolaiset jotka tulivat millon vuohi, million puhvelilauman kanssa. Urheita ihmisia ja yleensa naisia. Miehet harvemmin taalla tekevat mitaan (raskasta)tyota. Aika paljon vain ryyppailevat. Taman paivaisten kahden kouluvierailujen jalkeen saavuimme noin kuuden tunnin kappailyn jalkeen yopaikkaani Ajayameru. Karuin ja koskemattomin nepalilainen kyla missa olen ollut. Hyvassa ja pahassa. Jotenkin tuli sellainen olo, etta en edes uskalla ottaa valokuvia ettei mikaan paikka sary tai minua lynkata. Yadab meni kotikylaansa yoksi ja mina jain Ajayameruun ravintolan ylakertaan nukkumaan. Huone oli karuin ja likaisin yopymispaikkani ikina. Ja sangyssa oli patja joka oli ohuempi kuin suomalainen 30 vuotta vanha sijauspatja. Pimean tultuani pelasin viela keilauspelia kannykallani kunnes nyrkin kokoinen otokka lensi suoraan kannykkani nayttoon. Heitin kannykkani refleksina kauas pois. Onneksi ei kuitenkaan lentanyt sangyn alle, nimittain en edes halua tietaa mita siella oli tai asui. Kuitenkin tunsin oloni niin suureksi seikkailijaksi, etta nama eivat haitannut tippaakaan. Valilla makuupussissa maatessani luulin olevani armeijassa kun alakerran ravintolan saviuunin haju toi mieleeni kamiinan porotuksen talvioisin. Younia ohutta patjaa ja otokoita enemman hairitsi majatalon hampaaton omistaja joka ennen nukkumaanmenoa lauloi katolla vaikka kuinka ja kauan jotain paikallisia lauluja. 

Aamulla lahdettiin taas koulukierrokselle. Kaikkia koulukaynteja leimasi se, etta meilla ei juuri ollut yhteista kielta. En saanut tarvittaviani vastauksia mita yritin selvittaa. Mutta toisaalta nama vierailut antoivat minulla enemman kuin mikaan aiempi kouluvierailu. Aiemmin mukanani on ollut paatoimiston kokenut tyontekija ja olen nojannut ehka liikaakin heidan asiantuntemukseensa. Nyt minun piti itse ottaa vastuuta tilanteesta. Lisaksi opiskeluolosuhteet olivat silminnahden huonot. Melkein kaikissa kouluissa luultiin, etta olen jonkinsortin lahjoittaja ja vahintaankin Suomen presidentti. Kaikki kertoivat materiaalisista ongelmistaan, mitka toki olivat ilmeisia. Mutta itse olin kiinnostunut opetuksen tasosta ja lasten olosuhteista. Yhdelle opettajalle hieman tuohduin kun kysyin, mita han muuttaisi tai haluaisi tanne kouluun. Huolimatta veden, kunnon katon tai vessan puutteesta hanen mielestaan tarvittaisiin tietokone. Paljon mielenkiintoisia ns ammatillisia juttuja kouluissa ilmeni, mutta niista kirjoitan Loo Nivan raporttiin. Tanne kirjoitan muita siisteja juttuja.

Nimittain vesi oli todellakin loppu ja haisin kuin Provinssin bajamaja ja paluumatkan vaeulluksellamme pulahdimme jokeen peseytymaan. Uskomaton kokemus. Vaatteet piti melkein kuoria paalta, mutta veteen paastyani tunne oli taivaallinen. Vesi oli lamminta ja erittain kirjasta. Kaiken hien ja saastan jalkeen olo oli kuiden uudesti syntynyt.  Paluumatkamme teimme hieman erireittia, lahinna metsien lapi. Reissu sujui hyvin ja jo hyvin ymmarsimme toisiamme. Yadab kuuluu Daliteihin eli on alhaisinta kastia, joten utelin paljon minkalaista elama dalitina on. Keskustelun poristessa naissa osittain palaneissa mantymetsissa lenteli papukaijoja! Ei manty ja papukaija kuulu millaan tapaan yhteen, jotkut saannot! Lahestyessamme Dadeldhuraa kaivot olivat matkan varrella kuivuneet ja ihmiset (naiset) kantoivat vetta alhaalta asti pitkan matkaa ylos. Naytti siis huonolta, mutta onnistuin loytamaan suht helposti juoma- ja pesytymisvetta. Yon nukuin kuin kuin karhu taman reissun jalkeen joka menee ehdottomasti Nepalin top-3 kokemuksiin.

PS. Oma tietokoneeni romuna, siksi puuttuu A ja O kirjaimet. Huomenna lahden kohti Kathmandua Tarai-alueen lapi ja minun pitaisi saapua sunnuntaina Kathmanduhun. Pistan silloin kuvia.