Kotona
Jumalauta nakkeja, muusia, sinihomejuustoa, uusiaperunoita, maitoa, jäätelöä, lakritsaa, hanavettä, sinappia. Kaikki tuntuu oudolle ja kaikki ovat outoja, mutta hymyilyttää kovasti taas olla Suomessa. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi viimeisiin hetkiin Nepalissa.
Minulla oli hienot läksiäiset. Viimeiset viikot tuntuivat samalta kuin pari vuotta sitten tekiessäni lähtöä Unkarista kolmen kuukauden opiskeluprojektin jälkeen. Viimeisinä päivinä vietin melkein kaiken vapaa-aikani kavereideni sekä parheen parissa. Usein muut olivat kiireisiä, mutta lennon lähestyessä kaikilla oli minulle aikaa ja jotenkin tuntui, että kaikki olivat paljon avoimempia. Ehkä uskoutuivat puhumaan minulle nyt, kun tiesivät, että ei tarvitse vastata seurauksista. Eipä kai sentään. Läheisteni eleissä ja puheista kuitenkin kävi ilmi, että minusta oli tullut heidän kaverinsa enkä enää ollut vain ulkomaan pelle joille paikalliseen vieraanvaraiseen tapaan ollaan ystävällisiä. Tällaisten hetkien jälkeen tuintui vaikeammalta lähteä, mutta toisaalta pystyin tekemään lähtöä hyvillä mielin. Tuli olo, että olin ollut monelle tärkeä, olisi voinut olla eri tunne astua koneeseen, jos se olisi tapahtunut haistattelujen saattelemana.
Lässytykset sikseen, palataan läksiäisiin. Viimeisenä työpäivänä minulle pidettiin viralliset läksiäiset. Sain lahjoja ja syötiin kakkua ja hedelmiä ja pidettiin puheita. Ja onhan se kiusallista olla huomion keskipisteenä, mutta ei niin pahasti kuin etukäteen odotin. Kiitospuheeni oli yhtä ajatusten virtaa, en ollut sitä hirveästi suunnitellut etukäteen. Illlalla menimme johtoportaan ja Chandran kanssa vielä ravintolaan syomään ja juomaan ja pelaamaan korttia. Korttipeleissä suoriuduin toiseksi joka oli selvä parannus aiempiin uhkapeleihin, joissa olin lähtenyt lompakko paljon ohuempana. Chandran kanssa pienissä kekkuloissa kotiin palattuamme kysyin, että syommekö vielä illallisen kotonakin, vaikka olimmme jo syöneet melkoisen paljon kaikenlaisia pikkupurtavia (maassa alkoholin juominen sekä lihan syöminen kuului tiukasti yhteen). Chandra sanoi, että ”joo joo, muuten Sharmila suuttuu tosissaan.” Vaikka mies tosissaan olikin, niin se kuulosti minun korvissani erittäin romanttiselta kaikessa koomiudessaan. Chandran ja Sharmilan rakkausavioliitto oli muutenkin iloista seurattavaa tässä miesten hallitsemassa, järjestettyjen avioliittojen ja perheväkivallan luvatussa maassa. Oven avauduttua näimme, että Sharmila tosiaan oli vähän äkäinen mutta Chandra heitti parit vitsit kehiin ja jo vaimoa nauratti ja pääsimme sisälle.
Viimeisenä iltana oli vielä läksiäiset kotonani. Juhliin saapuivat työkaverini sekä Chandran ja Sharmilan perhe ja sukulaiset, yhteensä noin 40 ihmistä. Perhe oli valmistanut hienon perinteisen newari-juhla-aterian. Päivällä en saanut mennä keittiöön, kun ateriaa valmisteltiin ja jotenkin tekosyiden varjossa en saanut mennä olohuoneeseenkaan. Syy siihen paljastui aika helposti perheen Isa-tyttären kasvoilta; hän valmisteli siellä minulle läksiäislahjaa. Ja lahjoja tulikin paljon; Patsas, lasikoru, Isan tekemä valokuvakehys, Nepalin lippu, perinteinen nepalilainen hattu, deodoranttia, riisiä, laukku, huivi sekä paljon erilaisia koriste-esineitä. Olin jo pakannut rinkan valmiiksi täyteen ja oli ongelmia saada nämä kaikki lahjat mahtumaan. Miehet saattelivat minut taksille ja naiset vilkuttivat parvekkeelta. Pomoni ja Chanda tirauttivat muutaman kyyneleen ja minä en muista taksimatkastani lentokentälle mitään.
Jumalauta nakkeja, muusia, sinihomejuustoa, uusiaperunoita, maitoa, jäätelöä, lakritsaa, hanavettä, sinappia. Kaikki tuntuu oudolle ja kaikki ovat outoja, mutta hymyilyttää kovasti taas olla Suomessa. Palataan kuitenkin vielä hetkeksi viimeisiin hetkiin Nepalissa.
Minulla oli hienot läksiäiset. Viimeiset viikot tuntuivat samalta kuin pari vuotta sitten tekiessäni lähtöä Unkarista kolmen kuukauden opiskeluprojektin jälkeen. Viimeisinä päivinä vietin melkein kaiken vapaa-aikani kavereideni sekä parheen parissa. Usein muut olivat kiireisiä, mutta lennon lähestyessä kaikilla oli minulle aikaa ja jotenkin tuntui, että kaikki olivat paljon avoimempia. Ehkä uskoutuivat puhumaan minulle nyt, kun tiesivät, että ei tarvitse vastata seurauksista. Eipä kai sentään. Läheisteni eleissä ja puheista kuitenkin kävi ilmi, että minusta oli tullut heidän kaverinsa enkä enää ollut vain ulkomaan pelle joille paikalliseen vieraanvaraiseen tapaan ollaan ystävällisiä. Tällaisten hetkien jälkeen tuintui vaikeammalta lähteä, mutta toisaalta pystyin tekemään lähtöä hyvillä mielin. Tuli olo, että olin ollut monelle tärkeä, olisi voinut olla eri tunne astua koneeseen, jos se olisi tapahtunut haistattelujen saattelemana.
Lässytykset sikseen, palataan läksiäisiin. Viimeisenä työpäivänä minulle pidettiin viralliset läksiäiset. Sain lahjoja ja syötiin kakkua ja hedelmiä ja pidettiin puheita. Ja onhan se kiusallista olla huomion keskipisteenä, mutta ei niin pahasti kuin etukäteen odotin. Kiitospuheeni oli yhtä ajatusten virtaa, en ollut sitä hirveästi suunnitellut etukäteen. Illlalla menimme johtoportaan ja Chandran kanssa vielä ravintolaan syomään ja juomaan ja pelaamaan korttia. Korttipeleissä suoriuduin toiseksi joka oli selvä parannus aiempiin uhkapeleihin, joissa olin lähtenyt lompakko paljon ohuempana. Chandran kanssa pienissä kekkuloissa kotiin palattuamme kysyin, että syommekö vielä illallisen kotonakin, vaikka olimmme jo syöneet melkoisen paljon kaikenlaisia pikkupurtavia (maassa alkoholin juominen sekä lihan syöminen kuului tiukasti yhteen). Chandra sanoi, että ”joo joo, muuten Sharmila suuttuu tosissaan.” Vaikka mies tosissaan olikin, niin se kuulosti minun korvissani erittäin romanttiselta kaikessa koomiudessaan. Chandran ja Sharmilan rakkausavioliitto oli muutenkin iloista seurattavaa tässä miesten hallitsemassa, järjestettyjen avioliittojen ja perheväkivallan luvatussa maassa. Oven avauduttua näimme, että Sharmila tosiaan oli vähän äkäinen mutta Chandra heitti parit vitsit kehiin ja jo vaimoa nauratti ja pääsimme sisälle.
 | |
| Työkaverini |
Viimeisenä iltana oli vielä läksiäiset kotonani. Juhliin saapuivat työkaverini sekä Chandran ja Sharmilan perhe ja sukulaiset, yhteensä noin 40 ihmistä. Perhe oli valmistanut hienon perinteisen newari-juhla-aterian. Päivällä en saanut mennä keittiöön, kun ateriaa valmisteltiin ja jotenkin tekosyiden varjossa en saanut mennä olohuoneeseenkaan. Syy siihen paljastui aika helposti perheen Isa-tyttären kasvoilta; hän valmisteli siellä minulle läksiäislahjaa. Ja lahjoja tulikin paljon; Patsas, lasikoru, Isan tekemä valokuvakehys, Nepalin lippu, perinteinen nepalilainen hattu, deodoranttia, riisiä, laukku, huivi sekä paljon erilaisia koriste-esineitä. Olin jo pakannut rinkan valmiiksi täyteen ja oli ongelmia saada nämä kaikki lahjat mahtumaan. Miehet saattelivat minut taksille ja naiset vilkuttivat parvekkeelta. Pomoni ja Chanda tirauttivat muutaman kyyneleen ja minä en muista taksimatkastani lentokentälle mitään.
-
- Mitä tältä ajalta sain ja mitä siitä hyödyin on iso kysymys. Valtavasti lienee vastaus. Yksi asia johon olen tyytyväinen on se, että SELVIYDYIN!
 | ||||
| Perheeni |
Hei Antti! Olen opparia vailla valmis matkailun opiskelija ja teen opparia vapaaehtoismatkailusta. Toimeksiantajani on Kehitysmaayhdistys Pääskyt ry, joka on tehnyt yhteistyötä ETVO:n kanssa. Etsinkin nyt halukkaita osallistumaan tutkimukseeni eli jakamaan tarinoita omalta matkaltaan. Mitään nimiä ei tulla opparissa jakamaan. Jos yhtään kiinnostuit jakamaan omaa tarinaasi, ota yhteyttä h4560@student.jamk.fi ja kysy lisää! Olisin kiitollinen. Pääsiäisterkuin, Maija.
VastaaPoista