Pikkujuttuja

Sain kuukauden jatkon viisumiini joten sen kunniaksi kirjoitan joka arkipäivä jonkun pikkujutun.

I

Kokouksissa puhekielenä toimii nepali. Välillä, jos minun mielipiteestäni ollaan kiinnostuneita niin puhutaan englanniksi, mutta siis 99% ajasta kokouksissa en tajua tuon taivaallista mitä tapahtuu. Siispä olen kehitellyt kaikennäköistä ajankulua itselleni. Kirjoittelen paljon puuta heinää vihkooni, koska se näyttää, että tekisin jotain fiksua. Ainakin jos vertaa siihen, että välillä sorrun piirtelemään jotain ala-arvoisia töherryksiä pentagrammeista paistinpannuihin ja kaloista karvaisiin hirviöihin. Ja useita kertoja on käynyt niin, että olen uppoutunut omiin töherryksiini ja minulta kysytään jotain, mutta en kuule enkä näe mitään. Kerran olin toisen työntekijän kanssa arvioimassa luokkatilannetta. Tunnin jälkeen menimme juttelemaan opettajan kanssa. Opettaja ja kollegani juttelivat nepaliksi ja istuin kiltisti vieressä kuunnellen ja katsellen. Odotin koko ajan tarkasti kuunnellen, koska aletaan puhua englantia ja minä voisin kertoa mielipiteeni. Sitten puolen tunnin odottelun jälkeen päätin kaivaa kännykkääni esiin katsoakseni kelloa. Projekti olikin vähän suurempi kuin odotin, koska kännykkä oli uponnut johonkin syvälle taskuuni. Sitten vihdoin sain puhelimen kaivettua onnistuneesti, tajusin, että huoneessa on ollut ihan hiljaista jo hetken aikaa. Aivan, minulta oli juuri tällöin kysytty mielipidettäni. Tämäkään nyt ei vielä hirveän noloa ollut.

Meillä oli opettajien kanssa kokous toimistollamme. Katselin, kun vanhempi, noin viisikymppinen vinohampainen sinitakkinen mies lähti kesken kokouksen pois, ulos huoneesta. Kohta tuli takaisin nuori noin kolmekymmentävuotias mies jolla oli myös sininen takki sekä samaan suuntaan vinossa olevat hampaat, kuin lähtijällä. Mietin asiaa hetken ja tulin siihen tulokseen, että ensimmäinen mies oli äkkiä käväissyt nuoruudenlähteessä. Väsyneenä repesin ääneen omalle ajatukselleni minkä seurauksena kokouksessa puhe keskeytyi ja kaikki keskittyivät katsomaan minua. Yritin paniikissa vaan jotain huitoa, että ”joo sori, tää on vaan tämmöstä joskus.” Tämä oli noloa.

Vieraita Suomesta – eli miten Kathmandun laakso vaihtui vuoriin ja melkein viidakkoon. Osa 3

 

Torstaiaamuna matkani jatkui kotoa taksilla Kathmanduun. Aamut on sen puoleen vähän kurjia aikoja liikkua ulkona, että noin kello kuuden hujakoilla lihakauppiaat teurastavat vuohensa teiden varsilla ja näky on välillä hieman häiritsevä. Kathmandussa tapasin kaverini ja sieltä matkasimme kahdeksan tunnin matkan (200km) Pokharaan ilmeisesti jonkin alitehoisen Taunuksen moottorilla varustetulla bussilla. Matkalla vilisi kauniita maisemia mutkikkaisella tiellä. Olin kuullut, että alkumatka on siksak tietä, mutta loppumatka on hyvää suht suoraa tietä. No, totuus oli se, että alku oli järkyttävän mutkikasta tietä joka veivasi rotkon reunalla ja loppumatka ainoastaan piirun verran normaalimpaa tietä, mutta ei missään nimessä mitään suoraa tietä. Oikeastaan koko ajan toisella puolella odotti syvä pudotus jokeen. Muutamat kerrat oli kolari lähellä hulluissa ohitusyrityksissä. Hanna ei paljon maisemia ehtinyt nauttia tai pelätä, sillä hän nukkui koko matkan. Itse lähinnä torkuin välillä, mutta ehdin nähdä lyhyen unen Kata Kärkkäisestä. Sami keskittyi syömään yhteisiä herkkuja.

Perillä ehdimme pyöriä jonkin verran, kunnes Hannan mahassa alkoi taas pyöriä ja palasimme majatalolle joka oli löytynyt ilman pienintäkään ponnistelua. Hannan rytyytys vessassa viittasi uuteen ripuliin ja sitä se olikin. Taas oli yksi meidän jengissä yksi vuodepotilas. Oli vuoden 2069 aatto ja uuden vuoden juhlia olisi ollut luvassa Pokharan keskustassa. Samin kanssa yritimme sinnitellä, mutta alkoi olla meidänkin kohdalla homma selvä. Uni tuli jo kymmenen jälkeen. En ole valvonut muistaakseni kertaakaan yli puolen yön Nepalissa asuessani.

Seuraavana päivänä Hannan ollessa toipilaana, seurailimme vuorelta hyppäileviä liitovarjoiljoita. Aloimme intoilemaan, että itsekin pitäisi päästä tuollaisen vekottimen kyytiin. Kyselimme majatalon isännältä mikä on homman nimi. Hän kertoi ja vakuutti homman olevan hienoa ja turvallista. Ajattelimme pohtia asiaa järvellä, souturetken aikana. Vuokrattiin vene jossa Sami toimi kapteenina, minä perämiehenä ja Hanna keskittyi pitämään huolta omasta peräpäästään. Venematkalla teimme päätöksen, että menisimme kaikki liitovarjoilemaan seuraavana päivänä.

Lauantaina Hanna oli jo paljon paremmassa kunnossa. Mutta Hanna ja Sami ovat opetelleet sairastumaan vuoron perään. Ensin Hanna ja sitten Sami. Tälläkin kertaa Sami tuli Hannan toivuttua ilmoittamaan meille kattoterassille, että oli juuri oksentanut pöntön täyteen. Eli homma jatkui seuraavasti; Sami vuodelepoon, Hanna hakemaan lääkkeitä ja hedelmiä toipilaalle ja minä ylös vuorelle varjoliitämään.

Aiemmin en ollut juurikaan jännittänyt tulevaa liitelyä, mutta nyt kun tajusin, että kaverini eivät tule pelkäämään kanssani, vaan joutuisin menemään yksin, aloin hyppimään seinille. Nämä joutuivat kuuntelemaan minun hirveää jännityshöpöttelyä ja sinkoilua ennen kuin tuli aika lähteä. Lähdin jeepin kyydissä kapuamaan ylös Sarangkotiin. Kyydissä oli pari muutakin varjoliito-idean saanutta turistia. Melkein huipulle asti päästiin Jeepin kyydissä, ainoastaan muutamat viimeiset sadat metrit piti kävellä itse. Minun lentäjäni tandemhypyssä toimi Geri, bulgarialainen pieni nainen. Puin varusteet päälleni, lentäjän apurit levittivät varjoa ja Geri etsi minun jättipäälleni sopivaa kypärää. Homman nimi oli se, että edessä oli jyrkänne joka päättyi rotkoon ja tätä jyrkännettä lähdetään kävelemään koko ajan kiihdyttäen ja lopulta juostaan niin paljon kuin jaloista lähtee. Ilmassa minun pitäisi hivuttaa takapuoleni pussimaiseen penkkiin. Kaikki oli valmista, kunnes tuulen suunta äkisti muuttui. Hyppääminen ei ollut mahdollista. Pilotit sanoivat, että hyppääminen ei enää olisi mahdollista koko loppu päivänä. Näin kuulemma tapahtui viimeksi kuusi kuukautta sitten. On ollut sadetta, jonka takia hyppääminen ei onnistu, mutta ei tämän kaltaista tuulta. Pettymys oli valtaisia, vaikka tiesin että huomenna palaisin ja yrittäisin uudelleen. Paluumatka oli mielenkiintoista, sillä toisin kuin oli tarkoitus, nyt tultiin alas jeepillä. Meidän jeeppiin mahtui istumaan viisi sisälle ja kuusi lavalle, mutta kyydissä oli yhteensä 18 ihmistä plus pilottien valtavat varjokapsäkit. Jengiä roikkui sivuilla ja perässä ja osa istui katolla. Tie oli erittäin mutkaista ja huonokuntoista ja siihen kun vielä yhdistettiin aivan liian suuri tilannenopeus oli matka aika hurja. Alas kuitenkin päästin. Kävellessäni kotiin nappasin kaupasta pari olutta mukaan lohdutukseksi ja pettymystä lievittämään. Kuitenkin noin 100 metriä ennen kotia muovipussi räsähti rikka ja puolet oluista putosi sirpaleiksi katuun. Hanna ja Sami saivat innostuksesta sekaisin olevan Antin sijaan raivosta punaisena olevan Antin. Illan mittaan kuitenkin rauhoituin ja aloin jo jännittämään huomista uutta yritystä.

Yöllä heräsin Sami kiroluun. Sami oli nimittäin ripulipäissään paskonut housuunsa! Hän oli herännyt, lähtenyt vessaan, potkaissut matkalla vesipullon kumoon joka oli hidastanut vessaan pääsyä ratkaisevan sekunnin. Nyt parvekkeeltamme löytyi nyytti joka oli vuorattu noin kuudella muovipussilla ja jonka sisällä olivat tahriintuneet boxerit ja kollarit. Alkoikin hirveä suunnittelu mitä pussille tekisimme. Ideoita olivat mm. heittää se naapurin parvekkeelle, polttaa se, piilottaa kukkaruukkuun kasvin alle, hakata se kirveellä palasiksi, piilottaa toisten huoneeseen tai viedä rohkeasti pyykättäväksi.

Sunnuntaina kello 5.30 päätin lähteä Sarangkotiin vuoren päälle katsomaan auringonnousua. Aamu ei ollut otollinen, sillä oli hieman pilvistä, joten kaikkia Himalajan huippuja ei näkynyt. Matkaani häiritsi myös lakko. Lakot johtuvat täällä maan epävakaasta poliittisesta tilanteesta. Viime aikoina niitä on aiheuttanut uusi perustuslaki tai sen valmistelu. Uutta perustuslakia on valmisteltu nyt vuosi kaupalla. Jo neljä vuotta sitten, sen piti olla valmis. Mutta deadlinet ovat paukkuneet pahemman kerran. Uusi deadline on nyt toukokuun lopussa, mutta oikeastaan kukaan ei usko sen syntyvän tälläkään kertaa. Lakkoja voivat järjestää puolueet, ammattiyhdistykset, opiskelija yhdistykset tai oikeastaan mitkä tahot vaan. Ne voivat olla alueellisia tai koko maan laajuisia ja ne voivat kestää vain tunnin tai useita päiviä. Lakot ovat yhtä epävarmoja kuin niitä aiheuttava poliittinen tilanne. 

Tänäkään aamuna guest housesta minua hakemaan tullut taksikusi ei oikein tiennyt, että onko lakko ja olisiko hänen pitänyt olla ajamatta niin kuin kaiken julkisen liikenteen. Ajettuamme taksiaseman ohi meille viitottiin vihaisesti, että meidän olisi pysähdyttävä. Painoimme kuitenkin vauhdilla ohi. Kuski alkoi kuitenkin epäröidä. Hän sanoi, että jos ylhäällä ei ole muita takseja, hänen olisi lähdettävä ja minun olisi keksittävä jokin muu keino alas. Kuulemma kävely alas tekisi minulle hyvää. Huipulla kuitenkin oli muutama muukin uskalias tai tietämätön taksikuski, joten saisin kyydin myös takaisin.

Meinasin missata itse auringonnousun, kun olin ostamassa aamukahvia läheisestä kioskista. Nappasin äkkiä vaihtorahat taskuun ja kahvit suuhun ja rinnuksille ja menin räpsimään kuvia. Varsinainen juttu ei kuitenkaan ole auringonnousu vaan se hetki kun auringon säteet osuvat Himalajan rinteisiin. Tämän kuitenkin jäin näkemättä osittain pilvisyyden takia, mutta pääosin sen takia, että kuskini tuli sanomaan, että nyt on lähdettävä sillä alhaalla on lakosta johtuvia ongelmia. Lähdettiin pois ja majatalossa minulla olin noin 20 minuuttia aikaa levätä ennen uutta liitovarjoyritystä.

Pidin perus aamusekoilujännitykset ja huudot ennen kuin lähdin lampsimaan kohti lentotoimistoa. Matkalla kuitenkin alkoi sataa ja toimistolta minut käännytettiin takaisin; ei tänäänkään. Taas jouduin selittelemään ja raivoamaan kavereilleni kohtaloani. Hätäpäissäni soitin jo pomolleni ja anoin yhden lomapäivän lisää, että pääsen liitovarjoilemaan. Ei kutienkaan mennyt aikaakaan kun toimistolta soitettiin ja kerrottiin, että nyt voitaisiin taas yrittää lentämistä. Sami ja Hanna sanoivat, että eivät odota näkevänsä minua seuraavaksi taivaalla vaan guest housen portilla jo parinkymmenen minuutin päästä kiroilemassa takaisin tullessa.

Hyppypaikalla taas ilmoitettiin, että takatuulta on liian paljon, eikä hyppääminen onnistu. Mietin jo mielessäni, että kerron vain kavereilleni, jos homma taas peruuntuu, että lento oli huippu ja kaikki meni hyvin. Muutama pilotti lähti alas, mutta Geri ja pari muuta sanoivat, että odotellaan nyt, ehkä sää tästä paranee. Ja mikäs siellä oli odotellessa maailmankatolla kun maisemat olivat uskomattomat. Istuskelimme rinteellä, joimme teetä ja rupattelimme. Tapasin mm ukrainalaisen tytön joka oli kiivennyt melkein seitsemän kilometriä korkealle vuorelle lumimyrskyssä ruuan ja juoman ollessa osittain loppu. Juuri kun luulen olevani kuningas, tapaan tällaisia superihmisiä jotka palauttavat minut maan pinnalle. Geri tarkkaili puita ja lintuja joiden mukaan osasi kertoa koska olisi hyvä aika hypätä. Melkoinen intiaani. Intiaani kertoi myös esimerkkejä epäonnistuneista ja kuolemaan johtaneista hypyistä. Kiva kuulla.

Osa lähti jo liitämään ilmojen halki asiakkaansa kanssa, mutta Geri sanoi, että nämä lennot ovat huonon tuulen takia lyhyitä ja hän halusi, että saan pitkän lennon kaiken odottelun jälkeen. Joten jatkoimme odottelua. Sitten pilviverho repesi ja aurinko paistoi täydeltä taivaalta. Tämä tarkoittaa, että maa lämpenee jolloin varjot saavat nostetta. Pian Geri sanoikin, että nyt mennään. Hommaa ei valmisteltu tai minulta varmisteltu mitenkään minuutti tolkulla vaan aika pian pilottini ilmoitti minulle varustuksemme päälle saatuamme, että ala kävellä ja hitaasti kiihdytä. Geri oli minua päätä lyhyempi joten jyrkänteeltä alas tullessamme hän oli jo ilmassa, kun minä vielä juoksin minkä jaloistani pääsin. Kohta minäkin tempauduin ilmaan ja jumalauta siellä sitä sitten oltiin, taivaalla. Aivan hullua. Lento oli tasaista ja ilma erittäin hyvä eli pääsimme korkealle. Korkeimmillamme olimme noin 2500metrissä. Tuntui älyttömältä lentää kotkien ja pienempien vuorten huippujen yläpuolella. Kädet vapaana ja jalat ilmassa roikkuen liitelimme 30-45 minuuttia Gerin ohjatessa sulavasti. Laskeutumisessa minun piti hieman ennen sitä hetkeä, kun osumme maahan, nousta seisoma-asentoon, pois penkistä. Tuntui, että varpaani koskettavat jo maata, eikä pilotti antanut vieläkään käskyä nousta. Aivan viime hetkellä käsky tuli, nousin seisomaan ja ensin minun ja sitten lentäjän jalat koskettivat maata. Tyylikäs laskeutuminen, emme edes pyllähtäneet. Kiitin Geriä mahtavasta lennosta ja lähdin vieläkin hieman leijuen majataloon.

Illalla kaupungilla tultuamme tein amatöörimäisen mokan. Muuten autiolla tiellä seisoi yksinään pieni kiltin näköinen tyttölapsi majatalomme edustalla. Tyttö kysyi, että mitä minulla oli pussissa. No, suklaatahan minulla ja päätin nyt kerrankin heltyä ja antaa palasen. VIRHE! Samassa kun avasin suklaapaketin, lapsihelvettimyrksy repesi. Joka pihan portin takaa ryntäsi lapsia kimppuuni suklaata huutaen. Makeanhimoisia suita oli varmaan parikymmentä. Ja mistä ne tulivat ja miten ne tiesi? Mikä ihmeen tutka näillä on?! Yritin viimeisillä voimillani pelastautua majatalon portista sisään. Juuri kun voimani olivat ehtyä ja näin lopun olevan lähellä, tuli pelastava enkeli, majatalon didi ja huusi lapsia lähtemään. Kiitin didiä ja hindujen miljoonia jumalia henkeni pelastamisesta.

Viimeisenä päivänä hävitimme Samin aikaan saaman nyytin tavalla, josta puhun vain kuolleen ruumiini ylitse. Tämän salaisen operaation jälkeen lähdimme pienelle kävelylle vaihdoimme korkeutta aika radikaalisti. Ensin matkasimme veneellä Phewa järven toiselle puollelle. Sieltä kipusimme kohtalaisen korkea mäen huipulle stupalle ja sieltä taas alas Devin putouksille ja jälleen maan alle luolastoon. Ensimmäistä kertaa koko seurueen pakki pysyi kasassa. Vaan ei koko päivää. Iltapäivällä päätimme mennä hierontaan ja nyt vuorostaan minulla alkoi mahassa pyöriä. Olin jo makaamassa hierontapöydällä ja hieroja tuskin oli ehtinyt koskea minuun kun minun oli pompattava pystyyn ja sanottava, että en nyt pysty ja painelin ovesta pihalle. Noloa. Pahempi ripuli ei kuitenkaan yllättänyt, ehkä olin vain saanut jonkinlaisen auringonpistoksen eilisellä varjoliitelylläreissulla, lensimmehän erittäin lähelle aurinkoa.

Seuraavana aamuna minun oli lähdettävä takaisin Kathmanduhun ja töihin kun taas S&H jatkoivat matkaa viidakkoon Chitwaniin. Matkani piti kestää kuusi tuntia, mutta sillalle kaatunut rekka tukki tien ja venytti matkan lähes kymmentuntiseksi. Kuumassa bussissa tämä tuntui hieman epämiellyttävältä, mutta onneksi olin varannut matkalle riittävästä vettä ja karkkia. Kotona oma sänky tuntui taas maailman parhaalta paikalta.

Perjantaina menin vielä Kathmanduun tapaamaan kavereitani, jotka olivat tulleet viidakosta ja nähneet siellä sarvikuonoja, peuroja, hobitteja, krokotiileja ja surmanneet tappajahämähäkin. Söimme jäähyväisillallisella perinteiseen nepalilaiseen tyyliin tacoja, burritoja ja hampurilaisia ja lauantaina saatoin Samin ja Hannan lentokentälle. 

En muuten tiedä mikä ihme vimma meitä vaivasi, mutta jostain syystä kaikki lauleskelivat aivan hirveää MC Hammerin Can´t Touch This –biisiä koko reissun. Tai lähtökohdiltaan aika hemmetin hyvä biisi, mutta kolme viikon veivaamisen jälkeen alkoi jo toisten ja oma pakonomainen laulu murtamaan mielenterveyttä.

PS. Kävin vielä illalla elokuvissa. Ainoa minuun aikatauluuni sopiva elokuva oli Battleship. En ollut aiemmin kuullut elokuvasta, mutta posteri antoi jo ymmärtää mistä on kyse. Alun järkytyksen jälkeen aloin jo uskoa, että elokuvasta saattaisi sittenkin kehkeytyä jopa kahden tähden elokuva. Mutta elokuvan loppu sai oksennusrefleksini erittäin herkäksi. Välttäkää tätä elokuvaa!

Vieraita Suomesta – eli miten Kathmandun laakso vaihtui vuoriin ja melkein viidakkoon. Osa 2

Sunnuntaiaamuna heräilen siihen kun Sami ja Hanna soittelevat, että ripuli on parantunut, eli miten olisi Nagarkotiin lähtö. Nagarkotissa on siis Loo Nivan järjestämä kolmepäiväinen workshop opettajille. Minullakin oli vastuullani pitää seminaarissa yksi esitelmä. Pomoni kutsui myös kaverini mukaan Loo Nivan matkaan. Alun perin ideana oli mennä sinne vasta maanantaina. Soitin kuitenkin pomolleni ja kysyin olisiko mahdollista lähteä jo tänään, sunnuntaina. Tapasimme ja pidimme palaverin. Tulimme siihen tulokseen, että logistisista syistä on parempi, että lähdemme alkuperäisen suunnitelman mukaisesti maanantaina. Siispä menin kotiin kokkailemaan ja syömään. Kuitenkin pian pomoni soitti kesken ruokailutuokioni ja kertoi, että huomenna maanantaina olisi Banda, lakko, joka saattaisi vaikeuttaa matkaamme Nagarkotiin ja tehdä siitä vaarallisen. Eli tänään olisi sittenkin parempi lähteä liikkeelle. Siitä jotenkin hätääntyneenä kippasin varmaan joka toisen lusikallisen nuudelia puhtaalle valkoiselle paidalleni. Ei muuta kuin uusi paita päälle, taksi alle ja nokka kohti Kathmandua josta noukin kaverini kyytiin ja jatkoimme yhdessä kohti Nagarkotia. Ei tämäkään sunnuntaiaamuinen tapahtuma mikään James Bond seikkailu ollut, mutta nämä ovat ihan hauskoja piristyksiä välillä, kun tempautuu yllättäen aivan toiseen paikkaan mihin oli suunnitellut. Piristävää oli myös lähteä Kathmandun laakson ulkopuolelle ensimmäistä kertaa. Aiemmin en ollut tätä saanut aikaiseksi, kun oli muka niin kiirettä ja toimintaa koko ajan kotiseudulla.

Nagarkotin maisemat olivatkin mielettömät. Yli kahdentuhannen metrin korkeudesta kelpasi katsella maisemia lukuisten Kotkien liidellessä ja Kuunnellessa yläpuolella taukoamatta. Hieman olin kateellinen Samille ja Hannalle kun he pääsivät pyörimään vuorille kun minun piti painua seminaariin. Tunsin kuitenkin pientä ilkeää mielihyvää, kun ikkunasta katsoessani näin taivaalta satavan pienen pääsiäismunan kokoisia rakeita. Tai oikeastaan ei tarvinnut edes katsoa kun pelkästä rakeiden jylystä tiesi, ettei ihan poutakelistä ole kyse. Täällä niin kuin Suomessakin rakeet aiheuttavat samanlaista toimintaa eli ikkunoihin ryntäilyä ja rakeiden keräilyä käteen ja niiden tarkkailua. Oli erikoista, että olimme tulleet noin 35km itään Kathmandusta ja ilmasto oli aivan eri. Paniikissa aamulla pakkasin vain perus kesävarustuksen mukaan, mutta todellisuudessa ei tuulitakki olisi ollut yhtään liikaa. 

 Ensimmäinen päivä minun osaltani sujui lähinnä kuvausvastaavana toimimisena ja itseni opettajille tutuksi tekemisenä. Yllätyin kuinka paljon Loo Nivan palkkaama fasilitaattori käytti osallistavia menetelmiä sekä leikitytti opettajia. Opettajat olivat näistä erittäin innoissaan ja nauru ja jutut lensivät. Leikit sopivat kyllä nepalilaisten ulospäin suuntautuneeseen ja iloiseen luonteeseen, mutta toisaalta olin ajatellut, että opettajat ovat luokassa superauktoriteettejä, eikä hymyä irtoa millään. Mutta erittäin leppoisaa jengiä olivat nämäkin.

Toisen päivän aamu sarastui kauniina, nimittäin noin kuukauden matalapaineen aiheuttaman tauon jälkeen näin taas Himalajat. Ja nyt lähempänä ja selkeämmin kuin koskaan aiemmin. Samalla oli ilo esitellä Himalajat myös Samille ja Hannalle jotka näkivät nämä nyppylät nyt ensimmäistä kertaa. Maisemat ovat muutenkin älyttömän hienot joka suuntaan, sijaitseehan Nagarkot pienen vuoren laella. Varsinkin vuorten rinteille eri tasoille tehdyt pellot luovat Indiana Jones maista tunnelmaa.

Itse workshopissa minulla oli tänä päivänä vastuu yhdestä esitelmästä jonka aihe oli Challenging child in the class room. Jännitin esitelmääni etukäteen lähinnä sen takia, että minulla ei ole kovinkaan paljon aiempaa kokemusta luentojen pitämisestä. Ja nyt pitäisin esityksen rallienglannillani ihmisille, joiden äidinkieli ei myöskään ole englanti. Esitelmäni sujui kuitenkin erittäin hyvin. Vaikkakaan en lopullista varmuutta saanut siitä, menikö asiani opettajille jakeluun, mutta ainakin itselleni jäi hyvä fiilis. Muutamat opettajat tulivat oikein kädestä pitäen kiittämään ja powerpointistani pyydettiin tulosteita. Esitelmäni oli melko perinteinen eli minä luennoin ja muut pitivät suunsa kiinni. Tämä siksi, että en etukäteen tajunnut, että opettajat ovat innokkaita osallistumaan ja keskustelemaan. Yksi ryhmätyö minulla oli ja heti kun päästin opettajat irti, niin he olivat aivan liekeissä. Kysymyksiä sateli minulle koko ajan, kun opettajat halusivat olla varmoja että ymmärsivät kaikki tehtävän nyanssit oikein. Todellisuudessa mitään nyansseja ei ollut vaan kysymykset olivat näin jälkikäteen ajatellen aika tönkköjä. Kuitenkin ryhmätyön takia esitelmäni venyi suunnitellusta paljon pitempään. Positiivista palautetta tuli siitä, että pureuduin käytöshäiriöisten lasten kohtaamiseen käytännönläheisesti. Jotkut tosin eivät ymmärtäneen kaikkea mitä puhelin, kielimuurin takia. Siitä opettajat eivät päässeet täyteen yhteisymmärrykseen olivatko eri käytöshäiriön muodot tunnistettavissa sellaisenaan Nepalissa vai löytyikö tyyli ja kulttuurieroja.

Sillä välin kun väänsin esitelmää seminaarihuoneessa, Sami poltti itsensä noin vartin auringossa olon aikana ja Hanna nukkui ripulilääkesivuoirepäissään hotellihuoneessa. Tätä ennen he olivat tosin valloittaneet yhden vuoren huipun sotilaiden estellessä, mutta Naksu-koiran suojellessa.

Hotellissa saimme aamupalan, lounaan ja illallisen sekä muutamat kerrat välipaloja ja teetä. Eli olimme hyvissä käsissä, mahtipontisesti nimetyssä hotelli Space Mountainissa. Tiistaina oli aamuyöstä tarkoitus lähteä ylemmäs vuorelle Samin kanssa ihailemaan auringon nousua, mutta maailmanlopun ukkosmyrsky vesitti suunnitelmat. Täällä on ollut nyt pari viikkoa jokin ihmeellinen minimonsuuni, vesisadetta ja ukkosta on riittänyt joka päivälle.

Tiistaipäivä sujui workshopin suhteen Loo Niva painotteisesti. Kerrottiin Loo Nivan vuoden 2012 toimintasuunnitelma ja muuta järjestöön liittyvää. Päivän päätteeksi väsäsimme hiki hatussa sisältömateriaalit workshopista. Sami ja Hanna häärivät apureina. Illalla oli luvassa pienet juhlat iltanuotiolla workshopin ja vuoden loppumisen kunniaksi. Herkkuja tuotiin koko ajan lisää ja lammasta grillattiin vartaissa nuotiolla. Perinteisesti illanviettoon kuului rummuilla rytmitetyt laulut ja tanssit. Meidätkin pakotettiin tietysti tanssimaan. Hanna tanssi kuin ihmiset, mutta minun ja Samin tanssi oli yhtä urpoilua. Moottorisahankäynnistys,- kaira,- ja ostoskärryliikkeet tuli käytettyä. Oli tosin helpottavaa huomata, että kaikki opettajatkaan eivät olleet syntyneet tanssikengät jalassa, vaan tanssivat pakotettuina yhtä noloina kuin mekin. Sitten pomoni teki sen niin kuin oli uhkaillutkin, eli pakotti meidät laulamaan laulu suomeksi. Aluksi emme tienneet yhtään mitä laulaa, mutta ihan viime hetkellä Hanna veti ässään hihasta ja päätti, että lauletaan Petteri Punakuono. Lauluni oli yhtä katkonaista kuin tanssinikin, osasin noin 37% sanoista. Saimme kuitenkin kovat aplodit. Palautetta tuli tosin siitä, että laulun tahtiin oli kuulemma mahdoton taputtaa tai rummuttaa mitenkään järkevästi. Ilta sujui siis leppoisasti ja meidän nolaus- tunnelmissa. Seuraavana aamuna lähdimme pienen sight seeing –kierroksen jälkeen kotiin. Torstai aamuna oli taas aikainen herätys, sillä olimme lähdössä kavereideni kanssa Pokharaan lomailemaan.

Vieraita Suomesta – eli miten Kathmandun laakso vaihtui vuoriin ja melkein viidakkoon. Osa I

Kaverini Sami ja Hanna tekivät tuloaan tänne ja olin odottanut heitä kovasti. En ollut juuri täällä olo aikana puhunut suomea, muutamaa satunnaista suomalaisihmisen kohtaamista lukuun ottamatta. Joten odotin innolla, että pääsen jakamaan kokemuksiani suomenkielellä. Vaikka englantini sujuukin kohtalaisen hyvin, niin ei ole sama asia jakaa kokemuksia kavereiden kanssa kuin paikallisten uusien ystävien kanssa. Puhumattakaan siitä, että vihdoin saisin aikaiseksi lähteä Kathmandun laakson ulkopuolelle seikkailemaan.

Sami ja Hanna eivät meinanneet jaksaa odottaa hidasta räpiköintiäni portaisssa.

 Heräsin lauantaina kello kuusi aamulla kavereideni soittoon, että ovat nyt Delhissä, eli kohta Kathmandussa. Olin aivan kuutamolla, nimittäin odotin heitä tänne vasta sunnuntaina. Pitkän pohdinnan jälkeen syykin tähän selvisi, nimittäin nepalilainen kalenteriviikko alkaa sunnuntaista, joten olen koko ajan tuijottanut viikon loppua, joka mielessäni on sunnuntai, mutta paperikalenterissani se on lauantai. Eli homma alkoi tavoilleni uskollisena; sähellyksenä. Ehdin kuitenkin hyvin heitä vastaan kentälle, vaikka pitikin kävellä kotoani seuraavaan kylään ennen kuin löysin taksin. Pariskunta löytyi lentokentältä ja matkasimme Thameliin etsimään majapaikka ja rauhoittamaan vieraiden jetlagia ja allekirjoittaneen ravintolaruuan himoa. Viikonloppu meni rauhallisesti muun muassa Kathmandun ehkä ykkösturistikohteessa Swayambhun ”apinatemppelissä” käydessä. Ja pakkohan se on myöntää, apinat ovat ihan ykkösjengiä. Eliittiä.

Apinat löytävät aina parhaat kepinkuorintamestat.

Maanantain ja tiistain olin normaalin tapaan töissä, mutta loppuviikon olin anonut vapaaksi. (Näinä kahtena päivänä ehdin mm osallistua ns stakeholdersien silmäätekevien kokoukseen johon menin sänki naamalla, tietämättä kunnolla mihin olin menossa, ja esimerkiksi kutsuin erästä poliitikkomiestä rouvaksi.) Keskiviikoksi olin kutsunut Samin ja Hannan kotiini Sainbuun. Tätä olin odottanut ehkä eniten, sillä halusin näyttää missä asun, minkälainen on kotiseutuni ja tutustuttaa kaverini mahtavaan perheeseeni. Pyörimme kotini lähellä erilaisissa, mielestäni kauneimmissa kotikyläni, maisemissa. Esittelyni kuitenkin tyssäsi jossain vaiheessa, Hannan sairastuttua. Miesväkeä tämä ei kuitenkaan haitannut, nimittäin nautimme perheessä parhaista antimista mitä olen ”meillä kotona” ikinä saanut. Hieman tunsin mustasukkaisuutta siitä, niin pöydät tuntuivat täyttyvän aina vain paremmista ruuista, verrattuna tavalliseen. Tämä oli hyvä lähtölaukaus suunnitelmallemme (ke meillä kotona, to-su Chitwanin luonnonpuistossa viidakossa, ma-ke Nagarkotissa työmatkalla ja to-ma Pokhran vuoristossa). Kuitenkin seuraavana aamuna Kathmandussa mentäessä totesimme Hannan tilan heikentyneen niin paljon, että emme voineet lähteä Chitwaniin. Jäimme siis Kathmanduun, jossa päätin itsekin viettää vapaapäiväni. Samikin jossain vaiheessa sairastui samanlaiseen (sairaalareissun mukaan kuitenkin eri bakteerista johtuvaan) mahaflunssaan. Vietin siis Kathmandussa aikaa sen kanssa, joka oli sillä hetkellä vähemmän taudissa. Itse söin kyllä ihan järkyttävästi kaikkea mättöä, pizzaa, pihviä yms. Ja perjantai iltana sen kyllä kotiin palattua huomasi. Maha protestoi aika vahvasti sitä että parin kuukauden kevyen, pääosin kasvisruuasta koostuva ruokavalio muuttuikin kertaheikolla raskaaksi mässäilyksi. No, pakkohan sitä oli.

Lauantaina minulle jäi siis ylimääräistä aikaa tehdä jotain kotonani Samin ja Hannan chillaillessa jossain vessan ja sairaalan välillä. Tiesin, että Khokanassa oli tulossa jotkut isot juhlat. Alkutietoni olivat, että siellä oli jotain naamiomiehiä ja parisensataa ihmistä. OK, kuulostaa hyvälle. Kävelin Khokanaan ja sen temppelille, mutta en nähnyt varsinaisesti mitään juhlaväkeä, vain äijäköörin pelaamassa korttia, niin kuin he siellä aina tekivät. Perheeni isäntä Chandra kuitenkin kehotti minua puhelimitse menemään sisälle temppeliin. Epäröin hieman, koska en välttämättä ollut mikään hyvä idea puskea yksin valkonaamana sisään. Näin kuitenkin Chandran isän joka ohjasi minut sisälle. Ja mitä siellä odottikaan; Kynnyksen yli astuttuani luulin matkanneeni keski-ajalle (ja se pitää kyllä tavallaan paikkansa, koska täällä Newarit elävät yli tuhat vuotta meidän ajanlaskua jäljessä. Toisaalta taas nepalilaisen kalenterin mukaan olen tulevaisuudessa, sillä vielä huomisen, ennen vuoden vaihtumista, elämme vuotta 2068). Temppelin ns lisäsiivessä ihmiset valmistivat ruokaa valtavissa padoissa avotulten päällä. Pelkästään patojen kauhojen kuppi-osat olivat tavallisen kattilan kokoisia. Itse padat olivat halkaisijaltaan 1-1,5metriä. Ilma oli sakeana savusta ja silmät vuotivat vettä. Osa ruuista oli jo valmiina astioissa odottamassa syöjiä. Ihmisiä vilisi ympäriinsä järjestämässä tulevaa seremoniaa. Ihmisten välissä pujahteli välillä vuohia, välillä koiria, jotka olivat tulleet ihmettelemään mitä tapahtuu. Näin juhlissa kotini perheen äidin Sharmilan ja lapset Isan ja Nhuzan. Kyselin vanhemmalta lapselta, että mikä on homman nimi. Isa kertoi, että hänen isoisänsä ja tämän veli ovat järjestäneet tämän tapahtuman ja tänne tulisivat myöhemmin vieraiksi jumalat(!), jotka söisivät täällä. Olin monttu auki ja 

ihmettelin, että oliko minun ja 11vuotiaan tytön välillä kielimuuri vai puhuiko hän tosiaan jumalista. Ja jos puhui, ovatko nämä jumalat henkiä jotka tulevat syömään tänne ruokaa, jota ihmiset uhraavat heille vai puhutaanko nyt lihaa ja verta olevista ihmisistä, elävistä jumalista. Olivat mitä olivat, mutta jumalatkin elivät nepalilaisen aikataulun mukaisesti eli olivat myöhässä. Pyhiä tyyppejä odotellessa, ja jännityksen kasvaessa, pidin pienen suomenkielenoppitunnin lapsille. Pyörimme myös muualla Khokanassa Isan, kuuromykän sepän sekä jonkin tuntemattoman pikkupojan kanssa. Palattuamme temppeliin, menin vielä Isan kanssa katsomaan temppelin muita osia. Lisäsiiven parvella minun pääni hakkasi jokaiseen parruun ja lapsia nauratti. Menimme myös temppelin kaikista pyhimpään, eli yläkerran keskiosan ytimeen. Ehdin näkemään kynttilät palamassa ja palvontamenot käynnissä ennen kuin vanha, kumarassa seisova mies kertoi minulle Isan kautta, että minun oli poistuttava heti. Näin vähän oletinkin, paikka ei ollut turisteille. Siispä häivyin kiireen vilkkaan.

Posse

Vihdoin odotus palkittiin ja ihmiset totesivat, että jumalat tulevat. Temppeliin alkoi valumaan rauhalliseen tahtiin miehiä, joilla oli vaaleat kaapumaiset asun, joillakin pitkät nutturalle sidotut hiukset sekä muutamalla valkoiset lierimäiset hatut. Nämä tosiaankin olivat ihan eläviä ja hengittäviä ihmisiä, ei henkiä. Miehet asettuivat istumaan temppelin parville, alakerran seinustoille sekä keskustaan. Arkailin hieman kameran kanssa, mutta minulle vakuuteltiin, että kuvaaminen on ok. Kamerani kanssa en siis mokaillut, mutta kävelemällä kengät jalassa miesten ruokailualueen läheisyydessä, sain hieman sättimistä ja moittimista osakseni. Olivathan he sentään jumalia. Nämä tyypit tunnetaan siitä, että he tanssivat naamiot päässä, laulavat ja soittavat ja rituaaleissaan juovat tuoretta eläinten verta. Tänään ei kuitenkaan tanssita, ei käytetä naamioita ja juodaankin korkeintaan vain Raksia. 

Posse 2

Miesten istuuduttua heidän edessään alkoivat kulkea pääosin naisista koostuva ryhmä, jonka jokaisella jäsenellä oli jokin tehtävä. He tekivät tikan, pesivät kädet, antoivat kaulanauhan, tupakan, kalan tai ituja tai jotain muuta. Näitä ihmisiä kulki jumalten edessä varmaankin viisitoista. Muutkin paikalla olijat saivat tikat ja kaulanauhat. Punaista väriä laitettiin myös oikealle puolelle kasvoista sekä koko päälaki täyteen. Päälaelle maalia laittamassa ollut pieni nainen katsoi minua ”oletko tosissasi” –ilmeellä ja näytti eleillä minulle että ”kumarru-nyt-jumalauta-tai-tästä-ei-tule-yhtään-mitään.” Vaikka kumartumisen jälkeen nainen saikin laitettua värin päähäni puoliksi heittämällä, niin kovasti naista nauratti edelleen. Todennäköisesti väriaine lensi suoraan korvaani. Vaikea sanoa, en nähnyt omaan päälakeeni kun taskupeilikin oli tällä kertaa jäänyt kotiin.

Jumalat

Jumalmiesten syötyä saimme muutkin ruokaa. Pöydät (tai nepalilaiseen tapaan lattiat) notkuivat taas ruuasta. Riisiä, curryä, pinaattia, daalia, papuja, tarkaria, kalaa, puhvelia ja lammasta mätettiin lautaselle tehokkaalla tavalla. Ihmiset istuivat vierekkäin kolmessa rivissä, kun tarjoiluvuorossa olevat ihmiset kulkivat perä kanaa ja tarjoilivat ruuat lautaselle. Hygieniasta on sanottava, että se taisi olla tasoa välttävä. Osa ruuista oli jo valmiita ainakin kuusi tuntia ennen syömistä, eläimet juoksentelivat ympäriinsä ja ruuat tarjoiltiin ja syötiin käsin. Paikan päällä homma ei häirinnyt, mutta näin jälkikäteen asiaa olen miettinyt. Paikka oli sekoitus pyhyyttä ja saastaa. Mutta pakki pysyi kasassa, mikä on pääasia. Tapahtuman hyvästä fiiliksestä kertoo parhaiten ehkä se, että pari viimeistä tuntia vietin kahden kuuromykän miehen lisäksi muutaman muun äijän kanssa, jotka eivät hekään puhuneet minun kanssani samaa kieltä. Tai minä heidän. Jotenkin vain löysimme yhteisen sävelen siinä savuisessa majassa istuen. Seuraa pitivät myös erittäin uteliaat lapset jotka tunkivat puolittain syliin asti. Joka helmasta roikkui joku utelias tyyppi. Vielä maahan tullessani pari kuukautta sitten olisin tällaisesta fyysisestä tungettelusta ollut järkyttynyt ja ahdistunut. Nyt olen jo tottunut siihen. 

Ruokailu

Erittäin jännittävän illan jälkeen palasin kotiin ja huomasin, että jalkapohjat olivat aivan mustat, koska loppu illan kuljin varmuuden vuoksi paljain jaloin kun en oikein tiennyt missä osassa saa kengillä kulkea ja missä ei. Hetki ennen nukkumaan menoa aloin miettimään, että mikä palaa. Sitten tajusin, että koko päivän savun keskellä oleminen oli saanut vaatteeni haisemaan savulta kuin Gävlen olkipukki joulun jälkeen. 

Nhuza ei jaksannut enää bailata.